Full resolution (TIFF) - On this page / på denna sida - Surupuhe jonka 24 päivänä toukokuuta 1865 lausui Julius Krohn
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
pyrkivi. Vaan Hälle suodun viran suuruuden ja tärkeyden tuntien Hän valmisteli
itseänsä ahkerasti, totisesti siihen, opilla ymmärrystään valaisten ja laajennellen
näköalaansa. Terävä, jalo järkensä käsitti kaikki helposti, ja tiesi todesta
eroitella toden muodon. Mitä Hän havaitsi ja oppi, oudon nähden, ohitse usein näkyi
jäljetönnä menevän. Vaan vaikk’ei uudet ajatukset koskaan saaneet tätä tyyntä
mieltä läikkymään, ne kasvoi, selvieli kuitenkin sen pohjassa kuin helmet meren
syvyydessä, mihin ei myrskyt koskaan ulotu.
Salassa oli näin hän kasvanut ja voimistunut kuin kotkanpoika syrjäisessä
vuorenrotkossaan. Nyt oli kotkanpojan pian koettaminen siipiään. Hän oli saava
osan hallituksehen ja ensi valtakuntanaan Hän oli hallitseva tätä yliopistoa, jota
jo vuosikymmenen Hän oli nimellänsä suojellut. Kuink’ ihanana, avarana avaunpi
nuorukaisen eteen maailma, kun siihen ensikertansa hän astuu. Sen kaiken
voitan! riemuitsee hän luottain voimaansa. Kuin paljon ihanampi, avarampi vielä on
se maailma mi avauupi keisarivallan perillisen etehen. Kuin loisti Hälle maineen
polku kaunis, korkea! Kuin riemueli sydämensä kun nähdessänsä tullannen
tuhansien toivon Häneen kiintyneen, Hän tiesi näille kaikille ma tulen siunaukseksi! —
Ja toinenkin ahtaampi, mutta yhtä autuuttava näkö riemuitti Hänen rintaansa.
Tuo lemmenkukka suloinen, mi harvoin kukkii vallan korkeilla kukkuloilla,
Hänelle kaikella ihanuudellansa oli puhkennut. Pyhällä siunauksellansa oli kirkko
pian vahvistava sen liiton minkä oli tosilempi solminut.
Vaan toinen päätös oli taivahassa tehty. Jo makaa rauenneena käsi mi oli
voimallansa valtikkata pitävä ja nuori sulho vihitähän Tuonen neidon kanssa.
Hyljätty morsian ikänsä kaiken itkee sit’ onnen kangastusta kadonnutta mi
kullankiiltävänä häilyi hetken edessä Hänen silmäinsä. Murheesta murtuneena seisoo
jalo Isä poikansa haudan partaalla. Hän toivoi: tää mun työni täyttää, perillen
saattaa mitä olen alkanut! Mut töiden täyttäjän vaan täyttyi oma määrä, perillen
saattajan on oma kulku päättynyt.
He surevat, vaan yksinään ei valu heidän suruvetensä. Mitä he kaipailevat,
kaipaa miljonat. Mustissa murheissaan Venäjän kansa tunkeupi nuot armaat
kasvot viime kerta katsomaan, haikean huokauksen Suomi lähettävi jäähyvästiksi
rakkaan Ruhtinaansa rakkahalle pojallen, ja Yliopistomme, jonka tuki raukes,
leskenä seisoo huolihunnuissaan.
| Helsingissä. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1865. |
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
