Full resolution (TIFF) - On this page / på denna sida - Musiikki
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
sivistyskansojen sekä luonnonkansojen m:ssa.
Moniäänisyyden ja nuottikirjoituksen
alkeita oli käytännössä Kiinassa,
Intiassa ja Kreikassa (myös
Babyloniassa, josta äskettäinen löytö on
todisteena). — Keskiaika. Krist.
kirkkolaulu kehittyi juutalaisilta
periytyneestä psalmodiasta (vrt.
Kirkkomusiikki). Syntyi uusia,
havainnollisuuteen perustuvia nuottikirjoitus
järjestelmiä (neumit). Länsimailla kehiteltiin
moniäänisyyden alkeita; tämä aiheutui
arvattavasti urkujen leviämisestä ja
kehittymisestä. Sillävälin olivat
muinaisen lyyrillisen m:n jätteet säilyneet
kiertävien jonglöörien tanssilauluissa ja
soitinimprovisatsioneissa. Heidän
kauttaan tulivat myös jousisoittimet
käytäntöön muiden soittimien rinnalle. Uuteen
kukoistukseen puhkesi lyyrillinen laulu
trubaduurien ja minnelaulajien
sävelmissä, joiden vaikutus sittemmin on
mestarilaulajien ja evankelisen virsilaulun
välityksellä ulottunut uuteen aikaan
asti ja tuntuu vielä nytkin enimpien
Euroopan kansojen kansansävelmissä. —
Renessanssin aikakausi (1300-1600).
Trubaduurilaulujen improvisoitu säestys
kehittyi kiinteisiin taiteellisiin
muotoihin (ars nova). Italiasta tämä
taidelaji levisi Espanjaan ja Ranskaan.
Alankomaissa ja Englannissa sama tyyli siirtyi
kirkkosävellyksiin. Aikakauden lopulla
(v:n 1460 jälkeen) eristäytyi
vokaalisävellys säestyksettömäksi polyfoniseksi
kuorotyyliksi. Samalla ajalla soitin-m.
pääsi huomattavampaan asemaan. Jousisoittimien
merkitys kasvoi soittotekniikan edistyessä,
ja kosketinsoittimet (urut, piano) pääsivät
etualalle soolosoittimina. Nuottienpainatus
keksittiin 1500. — Kenraalibasson aikakausi
(1600-1750). Italiassa pyrittiin polyfonisen
m:n vaikeatajuisuudesta takaisin
homofoniseen yksinkertaisuuteen. Tästä
syntyi oopperatyyli, joka perustui n. s.
kenraalibasson säestämään soololauluun.
Kamari-m. ja orkesteri-m. vakiintuivat
itsenäisiin sävellysmuotoihin.
Jousisoittimet, joiden rakenne kehittyi
täydellisyyteensä, saavuttivat keskeisen aseman
orkesterimusiikissa, ja niiden tekniikka
määräsi soitin-m:n yleisen tyylin.
Vihdoin laulutyylikin muuttui soitintyylin
kaltaiseksi. Soololaulajat ja virtuoosit
tulivat musiikkielämän keskukseksi. Sen
huippuna oli it. ooppera. Tämän
vastakohtana oli draamallisuutta vaativa
ransk. ooppera (Lully, Rameau). Myös
ent. polyfoninen tyyli säilyi pohj.-saks.
urku- ja piano-m:ssa saavuttaen täydellisyytensä
Bachin preludeissa ja fuugissa. Oopperan ohella
kehittyi samantyylinen kirkollinen säveleepos
(passio, oratorio); suurten saks. mestarien
(Bach, Händel) käsissä yhtyivät tällä alalla
molemmat taistelevat tyylit valtavaan
yhteisvaikutukseen. — Uusi aika (v:sta
1750). „Palautuminen luontoon" tuli
tunnussanaksi myös m:ssa. Gluckin
oopperareformi raivasi tietä, samoin saks.
laulunäytelmä ja it. koomillinen ooppera.
Mozartin teoksissa säveldraama kohosi
klassilliseen kukoistukseensa. Vastaava
kehitys soitin-m:n alalla saavutti
pysyvät tuloksensa Haydnin ja Beethovenin
sävellyksissä. 1800-luku toi mukanaan
laululyriikan täyden elävöitymisen
(Schubert, Schumann), täydellisen
uudistuksen säveldraaman alalla (Wagner),
aavistamattoman kehityksen
orkesterisoitinnuksessa (Berlioz, Wagner, Strauss)
ja pianotekniikassa (Chopin, Liszt) sekä
siitä johtuvan sävelmaalailun. Lähtien
yhteisestä romantiikan juuresta on
säveltaiteen uusin kehitys eristäytynyt
toisaalta realistiseen yltiösubjektiivisuuteen
(Strauss, Debussy) ja toisaalta
idealistis-karakteristiseen sopusuhtaisuuteen
(Brahms, Franck, Bruckner, Mahler).
Samalla esiintyy usealla taholla
voimakas kansallinen virtaus, jota ehkä
selvimmin edustavat pohjoismaiset ja slaav.
säveltäjät (Gade, Grieg, Sibelius,
Tšaikovskij, Dvorák). Kansansävelmien
aarteita kootaan, haetaan esille entisten
aikakausien tuotteet sekä muinaisten ja
eksoottisten kansojen melodiset ja
rytmilliset erikoisuudet, ja pyritään niitä
sulattamaan nykyaikaiseen säveltuotantoon.
M:n historiallinen ja esteettinen
tutkimus kohoaa varsinaiseksi
tieteenhaaraksi. Musiikkipedagogiikan
kehittämiseen ja yleisen musiikkisivistyksen
kasvattavaan merkitykseen kiinnitetään
huomiota. Pysyväisiä suuria orkestereja
ja kuoroja ylläpidetään suurissa
kaupungeissa. Kuorolaulussa ilmenee
pyrkimystä akustiseen puhtauteen. Kaikilla
m:n aloilla aletaan vaatia taituruuden
ohella myös esityksen syvyyttä ja
elävyyttä.
M:n muodot ovat luonnollisena
ilmauksena sävelteosten taiteellisesta
sisällyksestä. Musiikilliseen muotoon kuuluu
sävelteoksen yleinen yhtenäisyys ja sen
osien keskinäinen vastakohtaisuus. Nämä
ominaisuudet ilmenevät kaikissa m:n
aineksissa: rytmissä, melodiassa,
harmoniassa j. n. e. Mutta sanan ahtaammassa
mielessä tarkoitetaan m:n muodolla
sävellysten rytmillisen rakenteen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
