Full resolution (TIFF) - On this page / på denna sida - Suomen kieli
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
vaitasi mielet, että s. k. oli tuleva maan
sivistyksen varsinaiseksi kieleksi,
kohosivat yleiskielelle asetettavat
vaatimukset suuressa määrässä. Tähänastisen
kirjoitetussa asussa välittyneen
yleiskielen puutteellisuus ja kömpelyys kävi
etenkin ilmeiseksi, kun sitä verrattiin
toiseen kirjallisuuskieleen, suomalaisen
kansanrunouden. Kansanrunoudella oli
monien vuosisatojen kehitys takanaan
ja sille oli tämän ajan kuluessa
hioutunut oma kielimuotonsa ja sanontatapansa,
joka rikkaudessa ja tuoreudessa voitti
suppealla käsitealalla liikkuneen kuivan,
fantasiattoman ja vieraan vaikutuksen
alaisena muodostuneen kirjojen kielen.
Kansanrunoutena se viittasi kansaan
antaen sen ajatuksen, että kansankieli
oli oleva yleiskielen tärkein lähde ja
oikeakielisyyden ohje; se viittasi samalla
itäsuomalaisiin murteisiin, sillä
kansanrunouden runsaimmat aarteet
olivat säilyneet maan itäosissa ja
Vienan Karjalassa itäsuomalais-karjalaisessa
kieliasussa. Maltillisen Reinh. v. Beckerin
rinnalla, joka ei vaatinut suuria
muutoksia kirjakielen tähänastiseen
ulkoasuun, esiintyi suorastaan
kumouksellisin yrityksin K. A. Gottlund, joka
tahtoi siihenastisen kirjakielen sijaan
asettaa täysin savolaisasuisen; mutta ei
puuttunut muidenkaan murteiden
puoltajia. Kumoukselliset ja hajoittavat
pyrkimykset raukesivat kuitenkin
tyhjiin, mitä suunniteltuihin kielen
äänneasun muutoksiin tulee. G. Renvallin
oikeinkirjoitusreformi, johon Jaakko
Juteini yhtyi, useimmissa kohdissa sitä
uutterassa kirjailijatoimessaan toteuttaen,
jäi pysyväksi, eikä se ollut mikään
pelkkä oikeinkirjoitusasia, vaan samalla
myös kielimuodon määrääminen
kieliasuun, joka olennaisesti piti yhtä ennen
vakiintuneen kanssa. Kun Elias
Lönnrot, suomalaisen kansanrunouden
merkkimies, äänneasullisessa kysymyksessä
pääasiallisesti liittyi Renvalliin ja Juteiniin,
oli asia ratkaistu. Eräissä seikoissa
(esim. lk, rk yhtymän heikon asteen
valitsemisessa: lj, rj ~ l, r) horjuttiin
vielä eri murteiden välillä; vakauttamisen
ratkaisivat varsinaisesti kielioppien
normatiiviset säännöt. Ne äänneasulliset
muutokset, jotka Renvallin jälkeen on
s. k:n äänneasuun tehty, ovat harvat,
eivätkä ne johdu kansankielen
äänneasuun pyrkimyksestä, vaan ovat
kieliopillisen oikeakielisyyskäsityksen
aiheuttamia.
Kaikki ulkoasulliset muutokset
supistuvat aivan vähäarvoisiksi verraten
siihen suureen sisälliseen uudistukseen,
jonka alaisena suomen kirjakieli on ollut
1800-luvulla. Kielenuudistus on
ollut suunnattuna toiselta puolen
kielenpuhdistamiseen, toiselta puolen sen
rikastuttamiseen. Toisaalta vaadittiin kielestä
poistettaviksi lauseparsia ja sanoja, joita
katsottiin väärin muodostetuiksi tai jotka
olivat syntyneet vierasten mallien
mukaan, niinikään aikaisemmin runsaassa
määrässä käytettyjä uusia lainasanoja;
tätä puhdaskielisyys- eli puristista
pyrkimystä kannatti myöskin herännyt
suomalaiskansallinen harrastus. Toisaalta
tarvittiin karsittaviksi ehdotettujen
sanojen ja lauseparsien, mutta ennen
kaikkea yleensäkin nykyaikuisen sivistyksen
moninaisten käsitteiden ilmituomiseen
suuri määrä uusia kielellisiä ilmauksia,
ja tällä rikastuttamispyrinnöllä onkin
ollut erinomaiset tulokset. Suomalaisina
sanaseppinä ovat erittäin mainittavat
Juteini, Gottlund, Schildt (Kilpinen) ja
Lönnrot; tätä sanaseppyyttä on yhä
jatkunut uusimpiin aikoihin. Samalla on
lauserakenne, sanontatavat ja yleensä
sanoen n. s. „sisäinen kielimuoto"
yleiskielessä, joka eri paikkakunnilta olevien
kirjailijoiden kautta on ollut läheisissä
kosketuksissa eri kansanmurteiden kanssa,
suuresti kehittynyt ja rikastunut.
S. k:n pääominaisuudet ovat: 1) Vokaalijärjestelmän
rikkaus. 2) Konsonantti järjestelmän köyhyys.
3) Vokaalisointu. 4) Konsonanttien astevaihtelu
(esim. ukko ~ ukon, luku ~ luvun,
antaa ~ annan). 5) N. s. kieliopillisen
suvun puute. 6) Taivutuksen tapahtuminen
päätteiden eli suffiksien (eikä esiliitteiden
l. prefiksien) avulla. 7) Nominin
taivutusmuotojen l. sijojen suuri runsaus.
Monikkomuodoilla on (nominatiivia
lukuunottamatta) yleensä samat
päätteet kuin yksikössä, mitkä päätteet
liittyvät i:llä (j:llä) muodostettuun
monikkovartaloon. 8) Omistusliitteinen l.
possessiivinen taivutus. 9) Verbaaliparadigmalle,
joka ei ole rikas tempus- ja modusmuodostuksista,
ovat tunnusmerkilliset erinäiset infinitiivi- ja
partisiippijärjestelmät, joita käytetään
lauseenvastineina (laulaessansa, laulettuansa).
10) Joukko n. s. liitännäispartikkeleita,
päätteihin verrattavia äänneryhmiä, jotka
ilmaisevat samaa, mitä muissa kielissä
ilmaistaan eri sanoilla (minäkin, sinäpä).
11) Johdon tapahtuminen päätteiden
(suffiksien) avulla ja näiden suuri
runsaus (laulan, laulelen, lauleskelen,
laulatan, laulahdan, laulahtelen j. n. e.).
Erityistä huomiota ansaitsevat
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
