- Project Runeberg -  Suomalainen Vuonna 1846 (N:o 1-23) /
{7:2}

(1846) With: Carl Axel Gottlund
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

ennen oli jo kauniinna ja variinna ilmoinna, maa
hyvinkin ruohistunut, jolta puutkin olivatten jo
täy-vessä lehessään. Minun vaimoni jokei tiennyt tätä
piläjätä kartataksensa, sanoi monesti mullen: "oisipa
lysti tieteäkseni mitä ne talonpojat sinusta
tahtonoo-vat, kuka tiesi jos aikoisivat sulien vaikka minkä
hyvän? Mitäshän jos sinne mänisitkin — ei
suinkaan ne palloakaan mietik, koska tahtoivat
kunnia-rahallakin sinua muistutellaksensa". Vaan kuin en
siitäkään huolinut, ja kuin päivätkin ennen pyhiä
olivat niin Iämpöisinnä että oikeen hellitti
päivänpaisteessa, niin hänellekin tuli mieli sinne
lähteäksensä. Heikolla terveyellään sanoi hään olevasek
i-telleen ehkä terveelliseksi päästäksensä muutamaksi
päiväksi maalienkin kävelemään, kussa ilman-raileus,
ite ajamisenkin liikutos, ja maihen suloisuus
saattaisivat häntä voinlumaan. Kuin näin hänen
halullisuutensa aina sitä myöten suuremmaksikin kuin
pyhätkin olivat lähestymässä, niin mielittelläksensä,
eikös minäik siitten — sinnek männylkin. Kävin vielä
kerran Beckerille sanomassa tästä mänöstäni, kysyen
eikö hänen tekisi mielensä tulemaan kanssani ? Vaan
eipä tuo nytkään häneltä syntynyt. Niin läksimmö
siitten ilta-puolella päiveä, juuri Helluntai-aaltona,
kaupunnista mänemään; ja otimme vielä myötämme
neljän vuuen vanhan lapseni, leikki-toveriksemme.
Päätöksemme oli ainoasti lähteä johon-kuhun maalle
lysteilläksemme; mutta jos aina Lammillen tuli lähtö,
tuota vasta tiellä tuumattiin; kuitenkin läksimme
sin-neppäin. Päivä oli palava kuin kesän-syämmellä, ja
iltainen ilma suotuisa kuin neitoisen syleileminen.
Tie mäni, aika kului, emmekä tietänytkään ennen kuin
kello yksi yöllä jo tulimme Jahkolan kylään. Kuta
lähempi tulimme, sitä myötenkin rupeisinki jo
katumaan kauppaani. Ensimmällä en tahtona tästä
mitään viikkaa vaimolleni, vaan viimeiseltä en
malttanut olla sanomatak: eikös kotiin kääntänemme,
mi-täppäs täällä tehtänemme, naurannoon ehkä kyllä
moni, kuin kuuloo meijän tunnottoman miehen
pu-lieella lälilenneen tyhjään ajamaan 12 peninkuormoa
eis-takaisin? Häänki rupeisi jo tähän arvelolion, ja
sanoi pahoilla mielin: "vaan nyt oisimmekin jo
paikallamme, hyväik oisi yötä levätäkseni"; ja
siihen liitoon ajoi kyylimiesi meitä jo Jaakkolan
pihaan. Kaikki tässä makaisivat unen suloisuuessa,
ainoasti toista vai kolmattakymmentä lehmeä, jotka
levollansa, pihalon tarhassa, vielä ruumenivat päivän
purtujansa, kohottivat korviansa kulujamme
kuultuansa; ja joista jo arvattiin talon varallisuutta.

SilP aikana kuin kyyti-poika hiljan kolkutti
porstuan ovea, sisään päästäksensä, minä jo kääntelin
hevoista porttiinpäin, täyvessä toessa lähteä takaisin
ilman kennen kyläläisten tietämätäk. Mutta eipä ollut
vielä kahestikkaan taputtanut ovea, ennen kuin sitä
jo avattiin, ja ittepä Isänfä tuli meijän vastaamme.
Nytpä olikin jo myöhä meille palajataksemme.
Nimeni sanottuani, tervehti hään tultujansa, ei
joutavilla loruilla, ainoasti muutamalla sanalla; multa
niifäpä hään pani, ettei toinenkaan oisi paremmin
hei jät pannuna. Emmekään ollut monta sanaa vielä
välillemmö vaihtanutkaan ennenkuin mieleni jo teki

tarkeemmin tuntemaan tätä miestä. Kuin kyselin
ell’ei hään jo maannut, koska hään niin pian joutui
ovensa avoamaan, sanoi hään olevasek kivuloinen
mies, eikä monesti saavasek yölläkään rauhoa
luu-va-lostaan; hään oli jo kauvan kuuluna raitaisten
ratinaa ja hevoisen kavioittamista, josta hään jo rupeisi
arvelluksissaan tästä vieraisten tulosta. Oulin
hänen jo panevan pahaksi, sitä kuin en tästä tulostani
antanut hänellen mitään tietoa; vaan liekö hään ilo—
päissään tälä unohtanut, vai tahalla ehkä välttänyt
tästä minua muistutella; mutt’ei hään siitä mainintit
niin mitään. Korjuun pantua kiessimme, ja
kalujamme tupaan kannettua, levitti hään pöyvällä
terve-tuliansa, herkkuja monellaisia, joissa ei Saksankaan
viinoja ollut vaella. Saatettua meitä kauniin
kammariin, kussa kaikki puhui puhtautta ja järjellisyyttä,
panin vaimoni ja lapseni sinnek maata, ja mänin ite
vielä kerran miestä puhuttelemaan. Kauvan istui—
timme kahen-kesken jultelolion niilä näitä, enkä
tiijäk itekkään liekköhään minuhun niin mielistynyt
kuin minä häneen. Vaan — mitäs sinä niin monella
kellolla tiet? kysyin minä häneltä viimeisellä; kuin
näin kolmatta kymmentä kelloa hänen ikkunoilla.
Sain nyt tieteäkseni, mitä siilten olen monilta
muiltakin kuulut, hänen olevan muka aika kello-seppä,
ja jott’eiväb ainoastaan likimmäisistä maa-pitäjistä,
mutta moni myös aina kaupunkistakin oli
tänne lähettänyt tunti- eli lakkari-kellojansa,
laitettaviksi, koska häntä näissä toimeissa piettiin
kaupun-nin mestaria parempana. Ile hään oli omasta
päästään, ilman kennen neuvomatak, ensin opetteleinut
ja siitten harjoittanut tätä taitollisuutta. Kaikkia
veh-keilänsäkin eli työkalujansa, jotka tarvitaan kelloin
laitanlolion, oli hään tuottanut Saksanmaasta, ja
pyy-etlyäni asetteli minun näkyvilleni. Muutakaan työtä
hään ei sanonna moneen aikaan saanesek toimeen,
kivuloisuutensa suilleen; ainoasti kirjallisia harjoituksia
miclylti häntä, ja pellavan kaupat oli hänen
etui-sanunat elatuskeinot. Ehkä jo 50 vuuen paikoilla
oli hään vielä naimatonna, ja eli sovussa ja suosiossa
sisarenssa kanssa, joka kaikissa toimitti emännän
virkaa.

Kuin aamulla havaihtin, oli jo toisessa tuvassa
kokountunut paljon kansaa, puheet oli jo käynyt
kylässä, minun täällä olevan, ja moni minua
tiijus-televainen oli jo jouvuttainut tähän, kahtoaksensa ja
tninua puhultellaksensa. Multa kuin oli joukossa
mon-taik pitkän-matkan-takaisia, niin kuulusteltuani
mitenkä hyökin olivat saaneet sanan minun
tänne-tu-loslani, täytyi Jaakkolaisenki jo tunnustoo, hänen jo
yöllä, heti tultuani, lennättäneen sanat tännek
tuon-nek tultavillensa, tulla tänne puheillemme; sillä
tavalla pantiin monta hevoista liikkeisehen, yhen
y-lieppäin, toisen toiseppäin. Yhen laitto hään aina
Janakkalaan, 3 peninkulman päästä Paturia hakemaan,
vaan häntä ei tavatlu kotona, oli rpännyt Turkuun;
toisen, 1’aloisesta Pamppalaista tuomaan; kolmannen,
Huhtan-Penttalaan veljensä Heikkiä noutamaan, yksi
sinne toinen tänne. Tälä kaikkia oli hään jo tehnyt
ja toimittanut niin hiljaan, ilman hiiskahtamatak, elt’en
siitä ymmärtännyt niin mitään; suullansa hään kyllä

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Wed Nov 10 20:33:28 2021 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/suomala-46/0032.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free