Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Alppi ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
länsialpit: a. sisin gneissijono. Penniiniset,
Lepontiset ja Adula-alpit (Monte Rosa 4,638 m), b.
ulompi gneissijono: Freiburgin, Berner- ja
Glarner-alpit (Jungfrau 4,167 m, Finsteraarhorn
4,265 m ja Tödi).
II. Itäalpit muodostavat leveimmän ja
mahtavimman osan ja täällä ovat eri osat
yksilöllisemmin toisistaan erotetut: a.
gneissialppeja: Reetiset, Tauern (Grossglockner 3,798 m),
Noriset- ja Cettiset-alpit. b. liuskakivi-alpit:
Plessur-, Salzburgin liuskakivialpit ja Kleine
Tauern eli n. s. Eisenerzeralpit. c. pohjoiset
kalkkialpit: Algaun, Pohjois-Tyrolin,
Salzburgin ja Itävallan kalkki-alpit. d. eteläiset
kalkkialpit: Lombardiset, Trientin ja Venezian alpit
sekä etelä Tyrolin Dolomiitit, Karniset ja
Juliset alpit (Triglav 2,864 m), e. Klagenfurtin alue,
joka on nuorempien kerrostumain muodostama.
Geologisesti huomataan siis 1:o
keskiosa, missä kidemäisistä liuskeista ja
saviliuskeista muodostunut kuori peittää
gneissimäisistä graniiteista muodostuneen sisun eli
sydämen ; 2:o reuna- l. syrjäjono, joka
pääasiallisesti on mesozoista tahi tertiääristä
kalkkia. Tämä reunajono ympäröi keskiosan
kummaltakin puolen. Pitkät pituuttaislaaksot
erottavat eri jonot toisistaan. Pohjoisosa on
geologisesti ja orografisesti hyvin säännöllinen,
mutta eteläosa, johon vuorenpoimuutumiseen
vaikuttava voima etupäässä on kohdistunut, on
täynnä halkeamia ja kerrostumat ovat
puristuneet pystyyn ja usein heitetyt toistensa yli,
joten kerrossarjat joko ovat vaillinaisia tahi
osoittavat omituista, näennäisesti epäsäännöllistä
kerrostumista. Halkeamiin on usein myöhemmin
syntynyttä eruptiivista vuorilajia (trakyyttia
tahi basalttia) asettunut raontäytteeksi. —
Alpeille omituinen järvi- ja jokirikkaus on niillä
olevien lumikenttien ja jäätiköiden aiheuttama.
Pohjoispuolella ovat suuret Genèven-,
Neuchâtelin-, Murtenin-, Bielin-, Thunin-, Brienzin-,
Vierwaldstätter-, Zürichin-, Boden-, Ammer-,
Hallstättin-, Traun-, Zirknizin- ja
Starnbergin-järvet. Eteläpuolella: Lago Maggiore-, Lugano-,
Como-, Iseo- ja Garda-järvet. Jo’ista
mainittakoon Rein, Rhône, Tonava, Po ja Adige suurine
joki-alueineen. Tämän johdosta ovat Alpit
myöskin tavattoman laaksorikkaita. Pohjoisessa
on noin 400 suurta pituuttaislaaksoa, etelässä
taasen ovat laaksot ylätasankojen ja niitten
välillä olevien jyrkänteiden muodostamia
poikittaislaaksoja. Liikettä laaksojen välillä
helpottavat monet vuorensolat; useitten yli kulkee
nykyään rautateitä; toisissa paikoin on vuorien
läpi porattu tunneleita, niin että
matkusteleminen alppimaissa, Sveitsissä ja Tyiolissa ei
enää ole niin vaivaloista ja vaarallista kuin
ennen.
Ilmastosuhteet ovat yleensä
lämpimämmät länsi- ja eteläosissa kuin itäosissa.
Ilmastossa vallitsee kuitenkin suuri vaihtelu, aina
lämpimästä lauhkeasta kylmään ilmanalaan.
Talvisin kylmä ilma painautuu laaksojen
pohjiin, joissa sen vuoksi on kylmempi kuin
rinteillä. Korkeilla huipuilla osoittaa lämpömittari
alle 0 läpi vuoden; Mont Blancilla on vuoden
keskilämpö — 14° C (heinäkuun — 8° C).
Lumiraja on keskimäärin 2,600 m. Jäätiköitä on
a:lla toista tuhatta, suurin on Aletschgletscher.
Tuulista ovat lounais- ja koillistuuli
merkittävimmät. Alpeilla on paljon kivennäislähteitä.
Kasvullisuus on alpeilla monessa suhteessa
omituinen; eteläpuolella on Italian kasvisto
vallitsevana, pohjoisrinteillä taas on yleensä
keskieurooppalainen kasvimaailma. Puuraja on
keskimäärin 2,300 m. vrt. Alppikasvisto.
Eläimistöön nähden ei ole eroavaisuutta
pohjois- ja eteläpuolen välillä, mutta sen sijaan
eri korkeuksien välillä. Alppien ominaisiin
eläimiin kuuluvat gemssi, alppivuohi,
alppimurmeli, jänis, korppikotka, alppinaakka,
alppivaris, kiiruna. Taimen viihtyy aina 2,500 m
korkeudessa. Alemmista eläimistä mainittakoon
lumikirppu (jäätikköhyppiäinen), omituiset
perhoslajit ja kovakuoriaiset. Alemmissa seuduissa
on Keski-Euroopan eläimistö.
Väestö. Alpit lukuisine vuorensolineen
eivät koskaan ole muodostaneet jyrkkää
kansanrajaa, pikemmin ne ovat olleet useiden
kansanheimojen yhteisenä asuinseutuna. Seudun luonne
on ollut omiansa turvaamaan eri kielten
rinnakkain säilymistä. Alpit ovat olleet asuttuja jo
n. s. vanhemmalla kivikaudella. Myöhemmältä
kivikaudelta ovat taas ne paalurakennukset,
joiden jälkiä on tavattu Zürichin y. m. alppien
järvissä.
Luonnonkauneimmat alppiseudut ovat
Chamonix-laakso Savoijissa, Berner Oberland ynnä
Interlaken, Vierwaldstätterjärvi ynnä Luzern ja
Rigi, Nikolailaakso ynnä Zermatt (Wallisissa).
Engadin (Graubündenissä), Pohjois-Italian
alppijärvien seudut, Salzburgin alpit ja
Salzkammergutin-järvien rantamaat. (W. S-m.)
Alppi (Alp, väärin Alb), kelttiläinen sana,
merk, korkea; käytetään korkeiden vuorien
nimien yhteydessä.
Alppihohde, Alppien kukkulain ja
lumikenttien punertava valaistus ennen auringon nousua
ja auringon laskun jälkeen, syntyy samalla
tavalla kuin iltarusko (ks. t.).
Alppikasvisto, yhteinen nimitys niille
kasveille, jotka yläpuolella puurajaa muodostavat
Alppien tunturivyöhykkeen kasvullisuuden.
Metsän yläraja on eri korkealla; vaihtelee
Sveitsin Alpeissa 1,680 m:stä pohjoisilla 2,150 m:iin
eteläisillä Alpeilla ja nousee korkeimmalle,
2,330 m:iin, Saasthalissa. Näitten korkeuksien
yläpuolella ei ole yhtenäisiä puukasvustoja,
ainoastaan yksityisiä puita siellä täällä;
kumminkaan ei ole mitään jyrkkää siirtymistä metsästä
puuttomaan tunturivyöhykkeeseen. Tätä
päärmää alarajalla usein pensaskasvullisuus, johon
kuuluu lukuisia lajeja. Alinna, lähinnä metsää
muodostavat pensaspetäjä (Pinus
montana) ja alppi leppä (Alnus viridis)
miehenkorkuisia pensaikkoja, edellinen varsinkin
kalkkialustalla; vähän ylempänä ovat kauniit
alppiruusupensaikot. Pensaikkojen
suojassa voi viihtyä sangen korkea ja rehevä
yrttikasvullisuus, jonka lajit myös esiintyvät
Suomen tunturien koivuvyöhykkeessä, esim.
puna-ailakki (Lychnis rubra), metsän
kurjenpolvi (Geranium silvaticum),
metsälemmikki (Myosotis silvatica), sinilatva
(Polemonium cæruleum), Ranunculus
aconitifolius y. m.: vielä tavataan lajeja suvuista
Aconitum, Gentiana, Digitalis ja Phyteuma.
Varsinaiset alppikasvit ovat matalia,
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
