Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Angioneuroosi ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
Stuartien hallitusaikana ankaria
uskonnollis-valtiollisia taisteluita, jotka päättyivät
vastustuksen täydelliseen voittoon (ks. Cromwell,
Oliver). Tasavallan kukistuttua uudistettiin 1600
valtiokirkko, joka muutamissa suhteissa entistä
enemmän läheni katolista kirkkoa („revideerattu
rukouskirja” v:lta 1662). „Test-sääntö” (1673)
sulki pois parlamentista ja valtionviroista
kaikki, jotka eivät hyväksyneet piispallista
kirkkoa („nonkonformistit” eli dissenters,
s. o. eriuskolaiset). Mutta myöhempien
Stuartien ahdas kirkkopolitiikka ei nytkään
onnistunut. Wilhelm Oranialaisen valtaistuimelle
nousu 1688 merkitsi taas vastustuksen osittaista
voittoa, ja „toleranssi-sääntö” 1689 turvasi
protestanttisille eriuskolaisille (unitaareja
lukuunottamatta) rajoitetun uskonvapauden. Tämän
jälkeen herkesivät uskonnolliset kysymykset
olemasta polttavia, ja piispallinen kirkko
ylläpiti 1700-luvun alussa jotenkin häiritsemättä
valta-asemaansa; eriuskolaisseurakunnat
(kongregatsionalistit, presbyteriaanit, baptistit ja
kveekarit) olivat jäsenluvultaan vähäpätöisiä
ja pikemmin taantuivat kuin kasvoivat. Mutta
itse valtiokirkossa pääsi vallalle suuri
uskonnollinen kylmyys ja paljon epäkohtia, ja
Englannin kirkko osoittautui heikoksi
vastustamaan yleisesti levinnyttä „valistussuuntaa”, jos
kohta se ei mennyt niin pitkälle
vieraantumisessa kristinuskon ytimestä kuin monet
mannermaan kirkot.
1730-luvulla alkanut metodismi (ks. t.)
ja sen muodostuminen dissenterikirkkokunnaksi
antoi voimakkaan sysäyksen entisillekin
dissenterikirkoille, joiden jäsenluku varsinkin
1800-luvun alkupuoliskolla kasvoi. Tällöin alkoi
eriuskolaisten oikeudeton asema tuntua yhä
enemmän kohtuuttomalta, ja dissenterien
voimakkaimman kasvun aikaa vastaa sentähden
valtiokirkon etuoikeuksien asteettainen lakkautus.
1779 eriuskolaiset saivat oikeuden perustaa
kouluja, 1791 myönnettiin katolisille oikeus viettää
jumalanpalvelusta julkisesti, 1813 ulotettiin
uskonnonvapaus myös unitaareihin. Varsin tärkeä
oli 1820-luvun lainsäädäntö: Test-säännön
lakkauttaminen (1828) ja „katolisten
emansipatsioni” (pääsy parlamenttiin ja valtionvirkoihin:
1829). 1836 muutettiin avioliittolainsäädäntö ja
kirkollinen kirjanpito dissenterien eduksi; 1868
säädettiin, että heillä oli oikeus kieltäytyä
maksuista valtiokirkolle; 1871 tehtiin yliopistoissa
opiskeleminen heille täydellisesti vapaaksi. 1869
lakkautettiin piispallisen kirkon
valtiokirkko-asema Irlannissa. 1858 oli juutalaisille annettu
täydelliset kansalaisoikeudet.
Nykyinen asema. Anglikaanisella
kirkolla on yhä vielä sekä oikeudellisesti ja
taloudellisesti että henkisessä suhteessa johtava
asema Englannin uskonnollisessa elämässä,
ja on sen merkitys sellaisena viimeisten
vuosikymmenien kuluessa huomattavasti noussut.
Sen jäsenlukua ei voi tarkoin sanoa, koska
Englannissa sitten v. 1851 ei virallisessa
tilastossa tiedustella kansalaisten uskontoa,
mutta siihen kuuluu luultavasti vähän yli 50 %
Englannin väestöstä (muutamain mukaan noin
70 %). Se on vieläkin likeisessä yhteydessä
valtion kanssa. Hallitsija on kirkon korkein
maallinen päämies; hän (tai ministeri hänen
nimessään) nimittää piispat, jotka tosin muodollisesti
ovat kapitulin valitsemia, sekä noin kolmasosan
vakinaisten papinvirkain haltijoista. Suurin on
riippuvaisuus valtiosta siinä, että kirkolla ei ole
omaa lainsäätävää eduskuntaa; kirkolliset lait
antaa parlamentti, jossa on lukuisia
valtiokirkkoon kuulumattomia jäseniä. Toiselta puolen on
osa piispoista itseoikeutettuja jäseniä
parlamentin ylähuoneessa.
Anglikaanisen kirkon sisällinen järjestys on
hierarkkinen. Hengellisessä säädyssä on kolme
vihkimysastetta: diakonin, papin ja piispan.
Englannissa on 37 hiippakuntaa, joiden
piispoista kaksi (Canterburyn ja Yorkin) kantaa
arkkipiispan arvonimeä. Jäsenillä on
keskiaikaiset arvonimensä: dekaani (dean), kaniikki
(canon) j. n. e. Vakinaisia papinpaikkoja on
noin 14 tuh., pappeja noin 25 tuh., varsinkin
kaupunkiseurakunnissa on kirkkoherralla
(rector, perpetual curate eli vicar) useita apulaisia.
Pappien palkat ovat erittäin epätasaiset, osasta
hyvin suuret, mutta melkoisella osalla
riittämättömät. Enimmissä pitäjissä on yksityisillä
tilanomistajilla „patronaattioikeus”, ja
varsinkin aikaisemmin oli tavallista, että aatelisten
tilanomistajain nuoremmista pojista, jotka eivät
perineet sukutilaa, joku rupesi papiksi, saaden
isän tai sukulaisten välityksellä papinpaikan.
Suuressa määrässä pidettiin myös papinvirkoja
kauppatavarana. — Kirkon omat tulot
(kymmenyksiä, tilusten vuokramaksuja, korkoja y. m.)
nousevat vuodessa noin 5 milj. puntaan. Mutta
yhä monihaaraisemmaksi kehittynyttä
kirkollista sisä- ja ulkolähetystointa kannatetaan
vapaaehtoisilla lahjoilla, joiden määrä nousee
7 milj. puntaan vuodessa, todistaen virkeätä
kirkollista harrastusta. Maallikoita on suuressa
määrässä vedetty mukaan tähän toimintaan.
19:nnen vuosisadan keskivaiheilla elvytettiin
uudelleen se eduskunta, joka kirkolla vanhastaan
oli konvokatsionin nimellä
kumpaisessakin arkkipiispan maakunnassa.
Englannin kirkossa on vanhastaan ollut eri
suuntia eli puolueita, joita on merkitty nimillä
„korkeakirkollinen”, „matalakirkollinen” ja
„lavea”- eli oikeammin „väljäkirkollinen”.
Matalakirkollinen suunta edustaa
protestanttista virtausta ja suosii yhteistoimintaa
eriuskolaisten kanssa; se pitää arvossa kirkkonsa
järjestystä panematta sille olennaista
merkitystä. Metodistinen herätys ulottui „evankelisen
liikkeen” nimellä vaikutuksiltaan
valtiokirkkoonkin ja vahvisti sen matalakirkollista
ainesta, jolla oli suurin merkityksensä 1800-luvun
ensi vuosikymmenillä. Se pani painoa
herätykselle, uskonnolliselle elämälle omakohtaisena ja
sisällisenä asiana ja herätti valtiokirkossakin
vilkkaan harrastuksen rakkaudentoimintaan ja
sisä- sekä ulkolähetykseen. Mutta se ei
tajunnut kirkollisten laitosten ja yhteishengen
merkitystä. Vastapainoksi uudistui silloin
korkeakirkollinen suunta 1830-luvulla n. s.
Oxford-liikkeessä (ks. t.), jonka johtajat
olivat Keble, Pusey ja Newman. Senkin
edellytyksenä on „evankelisen liikkeen”
persoonallinen kristillisyys, mutta se pani samalla painoa
kirkolle yksilöä kannattavana ja vallitsevana
laitoksena. Äärimmäisyyssuunnassaan,
„ritualismissa” tämä liike luisui katolisuuden rajoille
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
