Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Urumtsi ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
279
Urut
280
joilla (Augustinus, Cassiodorus y. m.). Silloisiin
u:hin kuului vain yksi tahi kaksi oktaavialaa
käsittävä diatoninen asteikko (8 tahi 15 pilliä).
Hengellisen musiikin palvelukseen u. tulivat
Makasiinipalje.
ensimmältä vain opetusvälineenä, jonka avulla
luostareissa opiskeltiin kirkkolaulua. 9:nnellä
vuosis. oli Ranskan ja Saksan munkistoissa
lukuisia innokkaita urkurakentajia. Mutta jo v. 757
kuningas Pipin sai Itä-Rooman keisarilta
lahjaksi u., jotka asetettiin kirkkoon
jumalanpalveluksessa käytettäviksi. V. 812 Kaarle Suuri teetti
u. Aachenin kuninkaallisen palatsin
hovikappe-liin. V. 980 oli Winchesterissä Englannissa jo
suuret kirkko-u., joihin kuului kaksi 20-sävelistä
sormiota, kumpikin eri soittajaansa varten.
Pillejä oli 400, siis 10 kutakin kosketinta kohti.
Nämä soivat aina yhtaikaa, ja soittimen ääni
teki aikalaisiin ukkosenjyrinän kaltaisen
vaikutuksen. 12:nnella vuosis. eristettiin pillistöt
itsenäisesti soiviksi äänikerroiksi. Jalkio
keksittiin Saksassa v. 1325. Kieliäänikerrat tulivat
käytäntöön 15:nnellä vuosis. Suurten
kirkko-u:n ohella säilyivät entiset pienet, käsin
kannettavat (portatiivi-) u. koti- ja liuvisoittimena,
joita käytettiin etenkin soololaulun säestykseen
(14:nnen vuosis. ,,ars nova" Italiassa). 17:nnellä
vuosis. käytettiin u:ja myös oopperaorkesterin
vahvistimena, jolloin tilanteiden mukaan
soitettiin milloin pehmytsävyisiä huilu-urkuja (organo
di legno), milloin teräväsointisia kieliurkuja
Urkupillejä.
(regale). Tämä käytäntö lakkasi, niinpiankuin
jousisoittimet ja piano (cembalo) kehittyivät
soinniltaan kantavammiksi ja soittotavaltaan
monipuolisemmiksi. 18:nnella vuosis. u:ja
käytettiin yksinomaan kirkollisena soittimena.
Silloisista urkurakenteen kehittäjistä on mainittava
Bachin aikalainen Silbermann. Uusimman ajan
urkurakentajista kuuluisimmat ovat
Cavaill6-Coll (Ranskassa), Ladegast, Waleker, Sauer,
Weigle (Saksassa), Hope-Jones (Englannissa).
Suomessa ovat urkurakentajina toimineet Thul&
(Tulenheimo), Zacliariassen, Jurva ja Vikström.
U :n rakenteeseen kuuluvat seuraavat
pääosat: 1. palkeet (laskos-, kiila-, parallelli-,.
kuutio-, mäntä- sekä makasiinipalkeet) ; 2.
ilmakanavat ja ilma- (eli henki-) laatikot
(liste-talii keilalaatikot) ; 3. koneisto 1.
trak-tuuri (mekaaninen, putkipneumaattinen tahi
sähkökoneisto) ; 4. p i 11 i s t ö (huuli-, kieli-,
täyte- ja kuoroäänikerrat). Urkupillit
rakennetaan joko metallista (tinasta, sinkistä ja n. s.
urkumetallista) tahi puusta. Sointivärinsä mukaan
huuliäänikerrat ryhmittyvät prinsipaali-, viulu-,
huilu- sekä tukittuihin (Gedackt-) äänikertoihin.
Kieliäänikerrat jäljittelevät erinäisten
mehevä-sävyisten orkesteripuhaltimien sointiväriä (oboen,
klarinetin, fagotin,
käyrä- oikotorven,
pasuunan). Kuoro- ja
täyte-äänikerrat (Mixtur,
Cor-nett. Quinta y. m.) eivät
ole yksikseen
käytettäviä, vaan ne sulautuvat
u:n kokonaissointiin
lisäten sen loistavuutta.
Maailman suurimmat
urut olivat 1915:
Bres-laun „vuosisataishallissa"
(200 äänikertaa, 5
sormiota), Hampurin
Mikaelinkirkossa (163 äänik., 5 sorm.), Libaun
Kolmi-naisuudenkirkossa (131 äänik., 4 sorm.) ja
Sid-neyn kaupungintalolla (126 äänik., 5 sorm.).
Urkujen kirkollinen käyttö supistui
keskiajalla lyhyisiin alku- ja välisoittoihin, joilla
annettiin ääni messuaville papeille ja kuoroille.
16:nnella ja 17:nnellä vuosis. näistä kehittyi
laajempia soittokappaleita (Gabrieli, Frescobaldi,
Sveelinck y. m.), osaksi polyfonisia (Canzona.
Kicercar), osaksi homofonisia (Toccata).
Edellisistä kehittyi sitten fuuga-muoto. Paitsi näihin
itsenäisiin esityksiin käytettiin u:ja myös
polyfonisen kuorolaulun tukena ja vahvistimena.
Uskonpuhdistus ei ensimmältä tuottanut
muutosta urkusoiton liturgiseen käytäntöön. Vasta
17:nnellä vuosis. oivallettiin sen merkitys
seura-kuntalaulun säestimenä ja laadittiin tähän
tarkoitukseen soveltuvia 4-äänisiä homofonisia
koraalikirjoja (Scheidt). Kauan säilyi keskiajan
pitemmistä messunosista (Gloria. Credo)
periytynyt omituinen vuorotteleva esitystapa, jossa
laulettavat ja pelkästään soitettavat
virsisäkeis-töt vaihtelivat keskenään. Jälkimäisissä oli
urkureilla tilaisuus näyttää koloratuuritaituruuttaan.
Näistä alkuaan improvisoiduista virsisovitelmista
sukeusi erikoinen koraalivariatsionien ja
-pre-luudien sävellysmuoto. Bach kehitti tämän
sävel-lyslajin täyteen henkevyyteen, kuvaillen
sävelel-lisin keinoin kunkin virren hengellistä
pääajatusta. Myös itsenäisen urkusävellyksen alalla
(preluudit ja fuugat y. m.) kohoavat Bachin
teokset saavuttamattomaan ylevyyteen. Hänen
lähimmät edeltäjänsä olivat Böhm. Pachelbel ja
Buxtehude. Bachin jälkeen urkusävellystyyli
mataloitui (Vogler y. m.). Tyylisuunnan
muutos oli niin jyrkkä, että Bachin teoksetkin j iii -
Sähköllä käyvä
henki-laa tikko.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
