- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 10. Työehtosopimus-Öölanti /
827-828

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Wellington ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

827

YVeman

828

tuva, yksilöä laillisesti sitova seuraus (esim.
velan suorittamisen v.) tai yhteiskunnallisesti
tähdellinen vaatimus, jonka noudattamiseen
yhteiskuntavalta oikeus- tai
tarkoituksenmukaisuussyistä yksilöä pakottaa (todistaja-v., ase-v.,
veronmaksu-v. y. m.). Moraalinen v. on sellainen
toiminta (tai toiminnasta pidättäytyminen), joka
yksilöä vaaditaan omassatunnossaan oikeaksi
tunnustamaan, samalla kun oletetaan
mahdolliseksi, että siveellisen vaatimuksen noudattaminen
voi kohdata tilapäistä tai syvempää vastavoimaa
toiseen suuntaan menevien vaikuttimien taholta.
Se seikka, että tällainen vastakkaisten voimien
jännitystila ajatellaan v:n tietoisuuteen
sisältyväksi, on selityksenä siihen, ettei jumalallisen
olennon voida sanoa täyttävän v:ia. Ei
myöskään sanota v :ksi sellaista ihmisen siveellisesti
hyväksyttävää toimintaa, johon aivan luontaiset
vietit ja vaistot hänet vastustamattomasti
ohjaavat, niinkuin esim. terveen ihmisen syömistä ja
juomista, mikä kyllä sairaalle voi olla vaikeasti
täytettävä v. Puheenalaista jännitystilaa I. Kant
on opissaan v:n 1. kategorisen imperatiivin ja
viehtymyksen 1. luontaisen taipumuksen
vastakkaisuudesta liioitellen korostanut, mutta
utilitaristisenkin etiikan kannalta on tunnustettu
(ilöffding), että v:n tietoisuudelle on ominaista
jonkinlainen vastakkaisuus, nimittäin se, joka on
olemassa siveellisen tarkoitusperän ja sen
toteuttamista vastustavien vaikeuksien välillä; v:ssa
niin ollen oikeaksi hyväksytty tarkoitusperä
käsitetään tietoiseksi tehtäväksi. Hyveestä v. eroaa
siinä, että hyveen käsitteessä pannaan pääpaino
siveellisen tarkoitusperän toteuttamiselle
tarpeellisiin pysyviin luonteenominaisuuksiin, kun
sitävastoin v. kohdistuu yksityisiin tekoihin eli
määrää, miten yksilön tulee määrätyssä
tilanteessa toimia. Niinpä kristillisen siveysopin
mukaan lempeys on hyve, mutta antaa
vihollisellekin anteeksi on v. Historiallisesti katsoen
v. on siveysopissa myöhäinen käsite; kreik.
ajattelijoista Plato ja Aristoteles lähtevät hyveen ja
korkeimman hyvän käsitteestä, mutta v:n käsite
on heille vieras. Vasta stoalaiset, erittäinkin
roomal. moraalifilosofit, antavat v:n käsitteelle
aatteellisen merkityksen. Uudemman ajan
siveys-opissa Kantin filosofia on pyrkinyt antamaan
v:n käsitteelle aivan perustavan arvon, jota
vastoin utilitaristinen ja myöskin
vhteiskuntafiloso-finen etiikka on taipuvainen pitämään v:n
käsitettä toisasteisena. Esim. Wundt asettaa
siveellisen normin käsitteen v:n käsitteen yläpuolelle.
V :n käsitteen kehittämisessä on Schleier
maeherilla suuret ansiot, sillä toiselta puolen hän
osoitti, että v. on ymmärrettävä yksilöllisyyden
periaatteen mukaisesti 1. siis
individualiseerat-tava, ja toiselta puolen hän oikaisi Kantin liian
muodollista v:n oppia asettamalla v:n yhteyteen
arvokkaan tarkoitusperän kanssa, josta v. saa
positiivisen sisällyksensä. — Vanha v:ien
jaoi-tus, joka esiintyy jo vanhassa kristillisessä
kirkossa, on se, jonka mukaan erotetaan v:t
Jumalaa, toimijaa itseänsä ja lähimäistä kohtaan.
Uudemman ajan ajattelijat, esim. Kant, jakavat
v:t vain kahteen ryhmään, itsekohtaisiin ja
yhteiskunnallisiin. Tämäkin jaoitus on
kuitenkin arvostelulle alttiina siitäkin syystä, ettei se
ota huomioonsa v:ia eläimiä ja luontoa kohtaan.

Siveysopissa on paljon käsitelty kysymystä,

joka koskee v:ien yhteensattumusta tai
ristiriitaa. V :ieu ristiriita (ruots. pliktkonflikt) on
olemassa, kun useat velvollisuudet yhteen aikaan
esittäytyvät täytettäväksi. Sellaisesta tilanteesta
yksilön on pyrittävä selviytymään harkitsemalla,
missä järjestyksessä toinen v. toisensa jälkeen
on täytettävissä. V:ien yliteensattumus (ruots.
pHktkollision) on olemassa silloin, kun yksilö ei
voi tilanteesta selviytyä täyttämällä v:ia
ajallisesti peräkkäin, vaan hänen on rikottava
jotakin velvolhsuudenkäskyä täyttääkseen toista.
Tätä kysymystä käsiteltäessä on vanhastaan
käytetty esimerkkiä kahdesta haaksirikkoutuneesta,
jotka kumpikin henkensä pelastamiseksi
tarttuvat samaan lautaan, vaikka huomaavat sen
voivan vain yhtä ihmistä kannattaa. Pyrittäessä
löytämään periaatteita, joiden mukaan tällaisista
omantunnon vaikeuksista on selviydyttävä,
kehitettiin kristillisessä siveysopissa opinhaara, jota
nimitettiin kasuistiikaksi (ks. t.). Sen arvo on
varsin epäiltävä, mutta sisältää kuitenkin sen
oikean ajatuksen, että yksilölliset asianhaarat
täytyy ottaa huomioon v:n suuntaa harkittaessa.

Uudemmassakin etiikassa pohdittu kysymys,
jota jo katolisessa kirkossa ahkerasti käsiteltiin,
on se, voiko ihminen tehdä enemmän kuin v:nsa,
hankkia itselleen eetillistä „ansiota".
Kysymykseen vastaa esim. Höffding kieltävästi,
Westermarck myöntävästi. Erimielisyyttä on myöskin
siitä, minkä arvoinen v. on siveellisen toiminnan
vaikuttimena. Kant katsoo, että v:n mukainen
toiminta on korkeinta mikä eetillisesti on
olemassa. Sitä vastoin, samoin kuin aikaisemmin
Schiller, Spencer katsoo, että v., johon sisältyy
sisäisen ristiriidan ja pakon tunnetta, ei ole
korkein kehityksen aste, vaan v:ii mukaista
toimintaa korkeampi on se, joka lähtee sisäiseksi
luonnoksi muodostuneesta jaloudesta 1.
„orgaani-sesta moraalisuudesta". Kysymyksen ratkaisu
riippuu pääasiallisesti siitä, mitä v:lla
ymmärretään, katsotaanko, että siihen liittyy
pakon-alaisuuden tunnetta, vai ollaanko sitä mieltä, että
v:n tunto voi olla olemassa senkin jälkeen kuin
pakonalaisuuden tietoisuus on harjoituksen ja
kehityksen nojalla kadonnut. Joka tapauksessa
sellainen kehitysaste on varsin kaukana
ihmiskunnan nykyisestä tilasta, että v:n sisäinen
pakko olisi muuttunut luontaiseksi tarpeeksi,
jonka täyttäminen aiheuttaa pelkkää ja
ehdotonta mielihyvää. 7.. c.

Weman fve-J, A <1 ö 1 e W i 1 h e 1 m i i n a
(s. 1844), kirjailijatar. W., joka vrsta 1864 on
toiminut opettajana syntvmäpitä jässään Kemiössä
ja ottanut innokkaasti osaa paikkakunnan
sivis-tysharrastuksiin, on salanimellä Parus Ater
julkaissut pieniä kertomuksia ja kuvauksia,
lastenkirjoja ja runokokoelmia (viimemainituista
huomattavimmat „Toner frän liembygden" (1898)
ja „Giftermälsbyrän" (1900) sekä runomuotoisen
huvinäytelmän ,,Läsförhörskalaset p& nultnäs"
(1914).’ IStudentfvlkingens sm&skrifter 111,1912.]

V. T.

Weman [ve-], Kaarle Kustaa (1740-1803),
kirjailija. W., joka oli kotoisin Liperistä, on
kirjoittanut eräitä „hovirunoja" vanhalla
runomitalla. Hän toimi tutkinnot suoritettuaan m. m.
ensimäisenä suomen kielen dosenttina
yliopistossamme 1771-72. sitten sotapappina ja Ruotsin
kruununprinssien suomen kielen opettajana Tuk-

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Tue Nov 12 16:29:20 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/10/0430.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free