Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Venäjän kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
917
Venäjän kieli
ja kirjallisuus <»30
<»30
(k. 1074) ja Turovin piispa Kirii (k. n. 1180).
Erikoista lahjakkaisuutta ja lukeneisuutta
todistavat Ilarionin ja Kirilin korkealentoiset
teokset; edellinen kirjoitti m. m. rulit. Vladimirin
ylistyksen. Sitäpaitsi on huomattava joukko
nimettömiä opetuksia, ennen kaikkia ,,Opetus
Jumalan rangaistuksesta", joka on esitetty
kronikassa polovtsien hyökkäyksen yhteydessä 1068.
Erikseen on mainittava rulit. Vladimir
Mono-mahin (k. 1125) käytännöllisen elämän eri
puolia käsittelevä opetus lapsilleen. Bysanttilaisista
lähteistä ammensi ven. hagiografiakin, se
elinvoimainen, kirkollisen maailmankatsomuksen
edistymiselle niin suuriarvoinen kirjallisuuden haara,
joka tarkoitti Venäjän omien pyhimysten
muiston kunnioittamista ja heidän esimerkiksi
kelpaavan elämäntyönsä tunnetuksi tekemistä.
Varhaisimpia yrityksiä tällä alalla olivat esitykset
Kiovan luolaluostarin perustajan Antonijn elämästä,
ensi maisten uskonmarttyyrien, kahden
nimettömän varjagin kuolemasta ja apostoli
Andreaksen vaelluksesta Venäjällä, sekä ennen kaikkia
luolaluostarin munkin Nestorin (k. n. 1114)
teokset, kertomus Boriksen ja Glebin
surmaamisesta ja mainitun Feodosijn elämäkerta. Jo
varhain ilmestyi myöskin ruht. Vladimirin
elämäkerta. Luolaluostarin pyhien elämästä koottiin
12:nnella vuosis. tietoja Paterik nimiseen
kokoo-musteokseen. Etelään päin viittaavat ven.
kronikankin alkujuuret, niinkuin n. s. Nestorin
kronikka (ks. t.) osoittaa. Vilkkaan,
mehevän tyylinsä puolesta tämä teos eroaa
myöhemmistä kronikoista, joita Kiovan ja Novgorodin
esimerkkiä noudattaen aletaan kokoonpanna
muissakin sivistyskeskuksissa. Ajan
historiallisista teoksista puhuttaessa on mainittava pari
toivioretkeläisten matkakertomusta. Eräs igumeni
D a n i i 1, joka 1106-08 kävi Jerusalemissa,
kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan
rikassisäl-töisen „Hozdenie"n („Vaellus"), joka huolimatla
legendanotnaisistä tiedoistaan on tärkeä
historiallinen lähde Pyhän maan paikantuntemuksen alalla.
A n t o n i j kirjoitti kuvauksen matkastaan
Konstantinopoliin n. 1200. Erikseen on mainittava
ajan oloja kuvaava Danielin ,,rukous", ,,Molenie
Daniila zatotsnika" (13:nnelta vuosis.), maallisen
ja hengellisen lukeneisuuden näyte, jossa
kuvastuu leikillisellä tavalla esitetty elämänkokemus.
Heikosti edustetun maallisenkin kirjallisuuden,
runouden ja suorasanaisen kertomuksen esikuvat
tulevat etelästä päin. Muinais-Venäjän
kirjallisuuden merkillisin ilmiö, todellista runoutta
henkivä, innokkaan isänmaallisen tunteen
läpitunkema ,,Slovo o polku Tgoreve", kertomus Igorin
sotaretkestä turkkilaissukuisia polovtseja vastaan
Etelä-Venäjän aroilla 1185, todistaa, että sen
tekijä tunsi bysanttilaista taiderunoutta ja osasi
käyttää hyväkseen sen esikuvia pysyen kuitenkin
samalla lähellä oman kansanrunoutensa
pulppuavia lähteitä. Ajan historiallinen runous, joka
ylisti suosituita ruhtinaita ja sotasankareita,
kuten Vladimiria, Olegia, Alesa Popovitsia, on
osaksi säilynyt bylinoissa, joita vielä
nytkin lauletaan Pohjois-Venäjän perukoilla.
Hengellinen kansanrunous ja
kansan-legenda ammensivat sisällyksensä etelästä
päin kulkeutuneesta n. s. kielletystä
kirjallisuudesta, johon kuuluvat etupäässä apokryfit ja
legendat pyhien elämästä. Kirjallisten lähteiden
ohella leviää etelästä ja osaksi lännestä käsin
suuri joukko suullisen traditsionin aiheita
löytäen kiitollisen maaperän kansanrunoudessa,
kirkon vainoamissa lauluissa, saduissa ja
kertomuksissa.
Kiovalaisen ajan lopulla, kun mongolit
isännöivät maassa hävittäen sen aineellisen ja
henkisen kulttuurin tulella ja miekalla, ilmestyi
joukko teoksia, joissa kuvaillaan, vaikkakin
hyvin lyhyesti, aikakauden kauhuja. Niistä ottaa
aiheen parannussaarnoihinsa Vladimirin piispa
Serapion (k. 1275), joka myös taisteli
kansan taikauskoa vastaan. ,,Kertomuksessa
Venäjän maan häviöstä" verrataan onnetonta
nykyisyyttä maineikkaaseen menneisyyteen. Teosta,
josta on säilynyt vain katkelma, on pidettävä
jonkunmoisena johdatuksena Aleksanteri Nevski ju
elämäkertaan, joka ilmestyi Vladimirissa pian
Aleksanterin kuoleman jälkeen (k. 1263). Vielä
on huomattava kertomus Kalkajoen taistelusta
(1223) ja voimakas kuvaus Rjazanin maan
hävityksestä. 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla
Kiova lakkaa olemasta politiikan ja kulttuurin
keskustana. Koko eteläosa Venäjää muuttui
raunioksi: kansa nääntyi kärsimyksiin ja kuoli
orjuudessa tai pakeni Pohjois-Venajän korpiin.
Koitti täydellisen henkisen pimeyden aika.
Kirjalliset harrastukset sammuivat niissäkin sivis
tyskeskuksissa, joita oli aikojen kuluessa
syntynyt Pohjois-Venäjällä ja joista mainittakoon
vapaa, länsieurooppalaisille kulttuurivaikutuksille
altis Novgorod (kuuluisa kronikastaan, pyhimys
taruistaan, matkakertomuksistaan ja eepillisestä
runoudestaan), Rostov (kronikka ja pyhimysten
elämäkerrat), Vladimir ja myöhemmin (14:nnellä
vuosis.) Tver (kronikka ja elämäkerrat) sekä
Pihkova. Kokonaisten sukupolvien ainoana
henkisenä pyrkimyksenä oli pakokauhun synnyttämä
uskonnollisuus. Katumuksen ja ankaran
itsekidu-tuksen kautta pelastusta etsivien tie päätyi
tavallisesti luostariin tai syrjäiseen erakkomajaan.
Ruhtinashovikaan ei antanut enää suojaa
henkisille harrastuksille. Vallassaolevien huomio oli
kokonaan kiintynyt valtiollisiin asioihin.
Ruhtinaat taistelivat keskenään vallasta turvautuen
usein mongolien apuun ja taivuttaen puolelleen
itämaisia tyranneja lahjoilla ja imartelulla.
Moskova, joka ovelasti osasi käyttää hyväkseen
näitä keinoja, saavutti vihdoin johtavan aseman
muiden ruhtinaskuntien suhteen, jotka se yhdisti
väkivallalla itseensä. Uusi keskus, joka perusti
auktoriteettinsa raakaan väkivaltaan ja
aasialaisilta opittuun despotismiin, ei tuntenut Kiovan
sivistystraditsioneja, eivätkä muutenkaan ajan
vallitsevat olosuhteet olleet omiaan herättämään
kirjallisia harrastuksia. Kirjallisuus ei voinut
elää maaperässä, jonka tekivät hedelmättömäksi
ulkonainen väkivalta, sisäinen raakuus ja
tietämättömyys, uskonnollinen taantumus ja
ylimielinen klerikalismi. Kaikkeen siihen, mitä n. s.
moskovalaisena aikana on kirjoitettu,
on lyönyt leimansa sivistystä kammoava’ ajan
henki. Ulkonaisesti ja valtiollisesti Moskova
tosin, etenkin Iivana Julman, aikana, saavutti
loistavan aseman, mutta sisällisesti se
vuosisatoja pysyi alkuperäisen raakuuden, tiedonkam
moii ja mädännäisen moraalin tyyssijana. Onttoa
sisällystä peittävää loistavaa ulkokuorta
koetettiin tosin kaunistella kirjallisillakin keinoilla.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
