Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Vilhelm ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1257
Vilhelm
1259
pui viroistaan ja lähti Saksaan turhaan
varoitettuaan Egmondia ja Hoornia. Alba haastoi
hänet vastaamaan n. s. ,,verioikeuden" eteen ja
riisti V :ltä hänen omaisuutensa. V. kääntyi nyt
luterilaiseen (myöhemmin reformeerattuun) uskoon
ja varustihe vastarintaan. V:n veljien Ludvikin
ja Aadolfin toimeenpanema aseellinen hyökkäys
Alankomaihin torjuttiin 1568,; V. itse hyökkäsi
sam. v. Brabantiin, mutta tämäkin yritys raukesi
tyhjiin. Mutta V. jatkoi sitkeästi yrityksiään,
ja uusi kapina puhkesi 1572. Kun toinenkaan
hyökkäys Brabantiin ei onnistunut, lähti V.
Hollantiin, missä tämän maakunnan sekä Seelannin
ja Utrechtin säädyt tunnustivat hänet
maaher-rakseen ja vapaustaistelun johtajaksi sam. v.
Seuraavanakin vaikeana aikana V. osoitti suurta
sitkeyttä, tarmoa ja valtiollista kykyä, ja „Gentin
pasifikatsionilla" (marr. 1576) hän sai aikaan,
että kaikki Alankomaiden maakunnat yhtyivät
vapauden puolustamiseksi ja esp. sotajoukkojen
karkoittamiseksi. Filipin uuden
käskynhaltian-kin, Don Juan d’Austrian aikeet V. ehkäisi;
hänet valittiin myös Brabantin hallituksen
hoitajaksi (ruvoart). Ylimysten kateuden tähden V:n
täytyi myöntyä siihen, että arkkiherttua Mattias
valittiin maaherraksi, mutta itse hän
todellisuudessa säilytti hallitusvallan. Kun sittemmin
Filipin maaherra Aleksanteri Parmalainen sai
eteläiset maakunnat jälleen valtaansa, solmi V.
veljensä Juhanan avustamana Utrechtin unionin
(23 p. tammik. 1579), jolla laskettiin perustus
Alankomaiden tasavallalle ja johon yhtyivät
Hollanti, Seelanti, Utrecht, Geldern, Frislanti,
Ove-ryssel ja Groningen. — V. 1580 Filip julisti
V:n valtakunnankiroukseen, jonka johdosta V.
julkaisi puolustuskirjoituksen. Kun
Alankomaiden säädyt valitsivat Anjoun herttuan Fransin
protektoriksi, tunnusti V. hänet saadakseen
Ranskan kannatuksen; herttua joutui kuitenkin pian
kansan vihoihin ja poistui maasta 1583.
Sitten-kun Filipin toimesta useat murhayritykset oli
toimeenpantu V:iä vastaan, surmasi hänet
vihdoin ampumalla kiihkokatolinen Balthasar Gerard
Delftissä 10 p. heinäk. 1584. — V. oli
terävä-älyinen ja kauasnäkevä valtiomies, harras
isänmaan ja vapauden ystävä, uskonasioissa
suvaitseva, lujamielinen ja samalla varovainen (siitä
liikanimi „Vähäpuheinen"), lisäksi kaunopulielias
ja käytökseltään miellyttävä. [Gachard,
»Corres-pondance de Guillaume le Taciturne"; Juste,
„Guillaume le Taciturne"; Harrison, „William
the Silent"; Rachfahl, „Wilhelm von Oranien und
der niederländische Aufstand".]
2. V. II (1626-50), prinssi Fredrik Henrik
Oranialaisen poika, V. I:n pojanpoika, seurasi
isäänsä 1647 Alankomaiden maaherrana. Hän
teki 1648 Ministerissä rauhan Espanjan kanssa,
joutui sitten riitaan sukunsa ainaisten
vastusta-lain, tasavaltalaisten kanssa ja vangitsi eräät
vihollisensa, mutta kuoli äkkiä. Vasta V:n
kuoltua syntyi hänelle poika (ks. V. III, Englannin
kuningas).
3. V. III ks. V. III, Englannin kuningas.
4. V. IV Karl Henrik Friso (1711-51),
Nassau-Dietzin prinssin, maaherra Juhana
Vil-helmin poika (isä oli omaksunut Oranian
arvonimen), seurasi isäänsä Frislannin ja Groningenin
perinnöllisenä maaherrana, sai sittemmin saman
viran myös Geldernissä ja Drenthessä, korotettiin
Vilhelm I.
1747, kun sota Ranskaa vastaan kävi huonosti,
muidenkin maakuntien perinnölliseksi maaher
raksi; oli nuoremman Oranian sukuhaaran kanta
isä.
5. V. V (1748-1806), edellisen poika, seurasi
isäänsä 1751 ensin holhouksen alaisena, v :sta 1766
täysi-ikäisenä. V. 1780 syttyi häntä vastaan
kapina n. s. »isänmaallisten" johdolla. Sen hän
kukisti Preussin avulla, mutta 1795 ranskalaiset
hänet karkoittivat. V. 1802 V. sai korvaukseksi
m. m. Korvein ja Fuldan apottikunnat. G. R.
Vilhelm, Preussin kuninkaita. Saksan keisa
reita.
1. V. I (1797-1888), Preussin kuninkaana
1861-88, Saksan keisarina 1871-88. V. otti nuo
rena upseerina osaa vv.
1813-14 vapaussotaan ja
osoitti nuoruudestansa asti
suurta harrastusta
sotalaitokseen. Veljensä,
lapsettoman Fredrik Vilhelm
IV: n noustessa
valtaistuimelle 1840 V. sai
arvonimen »Preussin prinssi".
Vallankumousvuonna 1848
häntä pidettiin
taantumuksellisena, minkä vuoksi
hän persoonallisen
turvallisuutensa tähden maalisk.
lähti Englantiin.
Kesäkuussa hän palasi
takaisin, valittiin
kansalliskokoukseen, missä ilmoitti
hyväksyviinsä perustuslaillisen järjestyksen, mutta
vetäytyi sitten syrjään. Kesäk. 1849 hän johti
niitä joukkoja, jotka kukistivat Pfalzin ja
Badenin kapinan. Seuraavina vuosina V. ei hyväk
synyt Preussin Itävaltaa kohtaan alistuvaista
ulkopolitiikkaa ja pysytteli myöskin syrjässä kir
kollisesta ja valtiollisesta taantumuksesta. Häntä
pidettiin nyt kunnon patrioottina ja valtiolliselta
kannaltaan perustuslaillisena. Yleinen mielipide
hänestä oli niin täydellisesti muuttunut, että
häneen kiinnitettiin mitä suurimpia toiveita, kun
hän veljensä mielisairauden johdosta lokak. 1857
tämän sijaisena ja lokak. 1858 hallituksen hoita
jana astui hallituksen etupäähän. Viimemainit
tuna vuonna hän asetti vapaamielisen ministe
ristön („uusi eera"), mutta tultuaan tammik
1861 kuninkaaksi hän kruunajaisissaan lokak.
sam. v. voimakkaasti korosti »Jumalan armosta
kuninkuuttaan"; muutamia kuukausia aikaiseni
min oli häntä vastaan tehty murhayritys. V. oli
taasen menettänyt kansansuosionsa sen ristirii
dan johdosta, mikä oli syntynyt hänen ja edus
tajakamarin vapaamielisen enemmistön välillä
kun edustajakamari kieltäytyi myöntämästä edel
leen varoja sotalaitoksen uudestaan järjestelyä
varten, joka jo itse asiassa oli toimeenpantu ja
jota kuningas piti välttämättömänä Preussin
valta-aseman ylläpitämiseksi. Kun vapaamielinen
ministeristö tämän johdosta maalisk. 1862 erosi,
kutsui V. syysk. sam. v. pääministeriksi Otto
v. Bismarckin, joka jyrkästi piti kiinni
sotalaitoksen uudistuksesta. Tästä lähtien V. uskollisesti
alistui Bismarckin johtoon, silloinkin, kun hän
itse oli toista mieltä. Näin oli laita esim. Slesvig
Holsteinin kysymyksessä, jossa V:n persoonalli
nen kanta ei ollut niin jyrkkä kuin Bismarckin
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
