Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Äännefysiologia ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1927
Äännelaki
1928
tai analogiamuodostuksesta; erittäin
tunnusmerkilliseksi tuli uudelle suunnalle, että „analogia"
käsite (ks. Analogia, Äänteenmuutos),
joka jo oli esiintynyt Boppilla ja johon
Curtius-kin oli huomiota kiinnittänyt — erinäisistä
muista tutkijoista puhumatta — joutui aivan
erikoisen huomattavaan asemaan ja merkitykseen
ä:n rinnalla. Ensimäinen, joka selvin sanoin toi
esiin vakaumuksen ä :ien poikkeuksettomasta
kiinteydestä, oli W. Scherer (1875) ; hän lausui
äänteiden muuttumisen tapahtuvan ,,kiinteiden lakien
mukaan, jotka eivät tule häirityiksi muuten kuin
lainomaisella tavalla", mutta ei kuitenkaan tätä
oppia käytännössä toteuttanut. Ensimäinen uuden
käsityksen varsinainen toteuttaja on A. Leskien,
joka kuuluisassa teoksessaan
slaavilais-liettualai-sesta ja germaanilaisesta deklinatsionista (1876)
lausui, että ä:t vaikuttavat ,,p o i k k e u k s e
t-t o m a s t i", mikäli ei toinen ä. vaikuta toisen
kanssa ristikkäin, mutta että kielessä myös on
toisenlaisia muodostuksia, analogiamuodostuksia,
joita ei voi eikä saa selittää ä:ien vaikutuksesta.
Tarkemmin ovat ä:n käsitettä määritelleet 11.
Ost-hoff (1878) ja II. Paul, jonka teos „Prinzipien
der Sprachgesehiehte" (l:nen pain. 1880),
Iler-bartin psykologiaan liittyen, asetti
nuorgrammaattisen" opin periaatteet järjestelmäksi;
viimeksimainittu on erityisesti teroittanut ä:ien
rajoitusta määrättyyn aikaan ja
murteeseen, s. o. että ä. toteaa jossakussa
historiallisien ilmiöiden ryhmässä esiintyvän
säännönmukaisuuden ja että puhe ä:ien
johdonmukaisuudesta merkitsee, että äänteensiirrokseu tapah
tuessa kaikki yksityistapaukset, joissa samat
äänteelliset edellytykset ovat olemassa, samassa
murteessa käsitellään samalla tavalla. Tämä ra
joitus äärimäisesti johtaa siihen, että elidotto
masta johdonmukaisuudesta voi puhua ainoastaan,
mikäli on kysymys määrätystä yksilöstä ja
määrätystä hetkestä hänen elämässään.
Käytännöllisenä valaisuna tähän oppiin
mainittakoon seuraava esimerkki. Kantasuomessa on
tapahtunut äänteenmuutos ti > st, s. o. t on
„äännelaillisesti" muuttunut s :ksi i :n edellä, esim.
vesi < *veti (vrt. veteen), viisi < * viili (vrt.
viiteen), kärsi- < *lciirti- (vrt. mord. k’i’rd’e-\.
Rajoituksena on, että muutosta ei ole tapahtunut,
jos f:n edellä on käynyt s tai s f> h), ei
myöskään kahdennettu tt ole ollut äänteenmuutoksessa
mukana; näin ollen siis eivät ole ..poikkeuksia"
sellaiset muodot kuin esti, lehti (<*lesti), ot*i,
vaan ne ovat ilmauksena siitä, että toinen ä. käy
edellisen kanssa ristikkäin. Puheenalainen ii. ei
voi olla vanhempi kuin kantasuomalainen, sillä
muutosta ei tavata muissa suom.-ugr. kielissä,
mutta se ei myöskään voi olla myöhempi
(yksityisten itämerensuomalaisten kielten elinaikaan
kuuluva), vaan sen vaikutuksesta muuttuneet
muodot ovat ilmeisesti st": 1 lisinä periytyneet
kaikkiin itämerensuom. kieliin, niinkuin näiden
kielten muodot osoittavat. Vielä tarkemmat
historialliset rajat tälle ä:lle saadaan lainasanoista.
Koska tässä äänteenmuutoksessa ovat baltilaiset
(liettualais-lättiliiiset) lainat osallisina (esim.
niisi < liett. nytis s. o. nitis, morsian < liett.
martiu-), on ti:n muuttuminen st":ksi myöhempi
kuin näiden baltilaisten sanojen tulo
kantasuomeen, sillä muutenhan nämä eivät olisi voineet
olla tässä liikkeessä mukana. Tämä ä. ei tie-
tysti voinut koskea muita kuin niitä ilmauksia,
jotka silloin kielessä olivat: ei siis ole mikään
,,poikkeus" tästä ä:sta, että ti muuttumattomana
esiintyy germ. lainoissa sellaisissa kuin tauti tai
uusissa sellaisissa kuin synti: nämä lainat ovat
kieleen tulleet vasta sen jälkeen kuin
puheenalainen ä. jo oli sammunut. — Poikkeusta ä:sta
eivät myöskään muodosta sellaiset muodot kuin
veti (vetää paradigmasta) tai murt. kvlti, sillä
näinä ovat analogiamuodostuksia asianomaisten
paradigmojen muiden muotojen mukaan (vetää,
kieltää), joista t on myöhemmin palautettu. On
ollut jonkun verran väittelyä siitä, onko olemassa
n. s. säilyttävää analogiamuodostusta, joka olisi
,,estänyt ä:n vaikutuksen", esim. estänyt
semmoisen kuin *vcsi muodon synnyn vetää
paradigmasta jo ensimäiseen alkuunsa. Tämä kiista ei
kuitenkaan ole suurimerkityksinen; koska
äänteenmuutokset melkoiseksi osaksi ovat
tapahtuneet asteittain (t > t1 > f2.......> tn > s), on
analogiamuodostus saattanut astua väliin jo
aikaisin, jollakin väliasteella, ennenkuin on
ensinkään ehditty semmoiseen muotoon kuin *resi.
Kokemus kuitenkin osoittaa, että
äänteenmuutokset enimmäkseen on suoritettu päähän asti,
ennenkuin analogiamuodostus ou syntynyt, sillä
tavallisesti on ,,äännelaillisia" muotoja tavattavissa
(joko samassa tai muissa murteissa)
analogiamuodostusten rinnalla.
Erittäin vilkas kiista ä:eista ja koko
,,nuorgrammaattisesta" opista virisi 1880-luvulla;
kiistan herätti varsinaisesti G. Curtius (1885)
esittäen vastaväitteitä nuorgrammaatikkoja vastaan;
samoin asettui nuorgrammaatikkoja vastaan,
varsin painavia huomautuksia teinien, II. Sehuehardt
(1885) sekä eräät muut; näistä mainittakoon
tässä edellisten lisäksi ainoastaan O. Jespersen
(1887), jonka muistutukset koskivat
nuorgrammaatikkojen opin teoreettista puolta.
Puolustusrintamaa taas hoitivat etupäässä K. Brugmann
(1885) ja B. Dilbriiek (1885). Saattaa sanoa, että
kiistan hiljetessä sen teoreettinen puoli jäi
ratkaisematta; tiissä suhteessa ou myöhemminkin
esiintynyt nuorgrammaatikoiden opista
poikkeavia mielipiteitä (onpa kokonaan kielletty ä:ien
olemassaolokin), ja erittäinkin on
nuorgrammaattiseen oppiin liittyvältäkin taholta esitetty
analogian ja ä:n keskinäisestä suhteesta
katsantokantoja, jotka huomattavasti eroavat
nuorgrammaatikkojen alkuperäisestä opista (esim. filosofi
W. \Vundt. kielentutkijoista A. Noreen). Toisaalta
on nuorgrammaatikkojen oppi kielentutkijain
piirissä saanut innokkaita teoreettisia
tunnustajia, ja erittäinkin on tämän opin mukainen
tutkimusmenetelmä käytännössä päässyt
täydellisesti valtaan, niin ettei vanhaan kantaan a sen
..poikkeuksiin" palaaminen emiä ole
mahdollisuuden rajoissa: ä:ien ,,poikkeuksettomuus" on
jäänyt yhä teoreettisesti kiistanalaiseksi
oppilait-seeksi, mutta käytännössä se yleisesti on
omaksuttu työhypoteesiksi. Tätilä tietysti ei merkitse
sitä, ettei käytettäisi muita selitystapo a kuin
ä:n ja analogian selityskeinoihin perustuvia.
Päinvastoin on yhä enemmän alkanut käydä
selville, ettii ..joko — taikka" ä:n ja analogian
välillä ei ole kohdallinen. vaan ettii toisaalta
kaikki kielelliset ilmiöt eiviit mahdu näihin
kahteen ..karsinaan" ja että toisaalta ä:ia ja
analogiamuodostusta ei ole samalla tavalla kiisitet-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
