Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Äännistys ... - Äänteenmuutos ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1P33
Äännistys—Äänteenmuutos
1934
telun taas tiedämme johtuvan semmoisesta
äänteenmuutoksesta ti > si (*veti > vesi), joka
on tapahtunut kantasuomalaisena aikana. Mutta
on sellaisia ä:ja, vieläpä laajoja ä.-järjestelmiä,
jotka palautuvat niin vanhaan aikaan, ettemme
tunne niitä äänteenmuutoksia, jotka ovat
vaihtelun perimäisenä syynä. Tämmöinen on esim.
suomen astevaihtelu, johon katsoen meidän
on puhuttava „vaihtelusta" kaikista
vanhimpina-kin aikoina, joihin tutkimus voi ulottua
(huolimatta siitä, että sen näennäisenä syynä
nykykielessäkin useimmiten esiintyy
vaihtelukonso-nanttia seuraavan tavun avonaisuus tai
umpinaisuus). Indoeurooppalaisella alalla
mainittakoon ä:ista erittäin germaanilaisten kielten
t-m uka uksen (saks. i-Umlaut) aiheuttama,
esim. saks. Vater: Väter, ruots. fader: fäder (ks.
Ä ä n t i ö n m u k a u s), joka johtuu eri
germaanilaisten kielten erikoiselämän aikana
tapahtuneista äänteenmuutoksista, sekä vokaali- eli
ääntiöaste vaihtelu (saks. Ablaut,
Vokal-abstufung, toisinaan suomeksi nimitetty
,,äännevaihteluksi", mikä kuitenkin on liian yleinen
nimitys), joka perustuu jo indoeur. kantakielessä
olleeseen vaihteluun (saks. finden: fand:
gefun-den, ruots. finna: fann: f annit, ks. Ä ä n t i
ö-a s t e v a i h t e 1 ui. vrt. Äänteenmuutos.
E. N. S.
Äännistys 1. ä ä n i t y s, mus., samaan
urku-äänikertaan kuuluvien pillien äänen saattaminen
sellaiseksi, että äänikerran kaikki sävelet
saavat samansävyisen tasavärisen soinnin. I. K.
Äänteenmulcaiset kirjaimet ks.
Foneettiset 1. äänteen mukaiset kirjaimet.
Äänteenmukaus (ä ä n n e m u k a u s,
konvergenssi, assimilatsioni, ks. t.),
sellainen äänteenmuutos, että jokin äänne tai
yleisemmin sanoen foneemi (ks. t.) on mukautunut
toisen foneemin mukaan, muodostuen joko
kokonaan tämän kaltaiseksi tai ainakin sitä
lähentyen (subsimilatsioni), esim. kun In :stä on
tullut Il (suom. villa < *vilna), taikka oi«:sta du,
on (veps. hand, houd- suom. hauta), ks.
Äänteenmuutos, palsta 1937. Ä. on myös
käytetty vastaamaan saks. kielitieteellistä oppisanaa
„U m 1 a u t" (ruots. „o m 1 j u d") ; ä. nimitystä
on kuitenkin pidettävä liian laajana elikkä
yleisenä osoittamaan ainoastaan viimemainittua, ks.
Ä ä n t i ö n m u k a u s. E. N. S.
Äänteenmurto, puhehäiriö, joka johtuu
etenkin pehmeän suulaen ja kielen
liikkumishäiriöistä. Henkilöitä, joilla on mainittu puhevika,
sanotaan sorakielisiksi. (Y. K.)
Äänteenmuutos. Jos vertaamme keskenään
jotakuta kieltä semmoisena kuin se esiintyy esim.
nykyaikana ja semmoisena kuin sitä
tallessa-olevien muistomerkkien mukaan puhuttiin
jona-kuna vanhempana aikana, tai saman kielen eri
murteita tai myös n. s. sukulaiskieliä, niin
huomaamme helposti, että samaa merkitsevät ja
ilmeisesti yhteenkuuluvat kieliainekset osittaisen
yhtäläisyyden ohella osoittavat äänteellisiä
eroavaisuuksia. Vieläpä jos vertaamme
toisiinsa olennaiseksi osaksi samaa merkitseviä
kieliaineksia yhtenäisessä, määrättyyn,
rajoitettuun aikakauteen kuuluvassa kielimuodossa 1.
murteessa, esim. siinä, joka on meidän omana
säännöllisenä puhekielenämme, huomaamme, että
näissä aineksissa samoin yhtäläisyyden ohella
ilmenee äänteellisiä eroavaisuuksia, n. s. ä ä n n
e-vaihteluja (ks. t., esim. vesi: veden : veteen:
vettä, suku: suvuton, maata: taloa). Tämä
johtuu siitä, että puheessa on tapahtunut ja yhä
edelleen tapahtuu muutoksia, joiden johdosta
puhe äänteellisessä suhteessa on entisestään
muuttunut. Tämänlaisia muutoksia me
nimitämme äänteenmuutoksiksi. Tätä
termiä käyttäessämme on meidän muistettava, että
itse äänteet eivät ole muuttuneet,
sillä se äänne, joka on kerran lausuttu, on
kadonnut, lakannut semmoisenaan olemasta, kun
ne ilmanvärähdykset, joilla se on tuotettu, ovat
lakanneet; äänteen jatko elää ainoastaan
äänteen toistamisena: kun ,,populäärisesti"
puhumme jonkun äänteen muuttumisesta, niin
tämä merkitsee sen tavan muuttumista, jolla
äänne toistetaan. Puhe äänteiden muuttumisesta
on siis kuvallista puhetta; kun sitä käytämme,
on meidän tarkoin pidettävä mielessä, mitä sillä
tarkoitetaan. Edelleen tulee muistaa, että
ä.-ter-millä ei tarkoiteta ainoastaan sitä, että puhe on
muuttunut yhteen äänteeseen nähden, vaan
sillä yhtähyvin tarkoitetaan muutosta, joka on
koskenut jotakuta äänneyhtymää, siis yleensä
jotakin äännekokonaisuutta 1. foneemia
(ks. t.), vieläpä sellaistakin puheen muutosta,
joka on koskenut ainoastaan jonkun foneemin
suhteellisia 1. prosodisia ominaisuuksia (vrt.
alemp.), olipa se sitten äänne tai äänneyhtymä.
Me käytämme siis nimitystä „äänteenmuutos"
(saks. Lautänderung) jokaisesta sellaisesta
puheessa tapahtuneesta muutoksesta, jonka kautta
puhe äänteellisessä suhteessa on tullut
entisestään eroavaksi.
Ä. saattaa olla: 1) kato: jonkin foneemin
täydellinen häviö, esim. suom. luen, aikaisemmin
luyen, vrt. lukea; katojen joukossa ovat
erittäin huomattava sisäheitto ja
loppuheitto, joilla tarkoitetaan sanan tavumäärän
vähenemistä sillä tavoin, että tavua
kannattava äänne sanan sisästä tai lopusta on
kadonnut, esim. viron tiitred, vrt. suom. tyttäret,
suom. yks = yksi; 2) supistus: eri
tavuihin kuuluvien vokaalien yhtyminen, esim.
suom. koota < ko-ota; 3) lisäys: uuden
foneemin lisäksi tuleminen sanaan, esim. viron
kiiiindra < kiiiinra - suom. kyynärän; erittäin
on huomattava sellainen lisä-ääntiön
muodostuminen, jota nimitetään „svaaksi" 1.
,,svarabhak-tiksi" (ks. t.), esim. kolome = kolme; 4) v a i li:
dos: toisen foneemin tuleminen toisen sijaan
tai toisen paikalle, esim. suom. vesi < *veti, vrt.
veteen; kahmalo < kamahlo. — Ä., joka
käsittää ainoastaan foneemin jonkin suhteellisen 1.
prosodisen ominaisuuden (sonoriteetin 1.
kuulta-vuuden, kvantiteetin 1. keston, intensiteetin 1.
painon taikka tonaliteetin 1. koron, ks. alemp.)
muutoksen, on joko 1) emfaasi: suhteellisen
ominaisuuden määrän lisäys, esim. paaljon ’hyvin
paljon’, tai 2) r e d u k t s i o n i: suhteellisen
ominaisuuden määrän vähennys, esim. pitkän
vokaalin lyheneminen.
Katsoen siihen, onko lopputulokseen tultu
useammin ottein vai yhdellä kertaa, saattaa ä.
olla joko 1) vähittäinen 1.
asteittainen: alkufoneemin ja lopputuloksen välillä on
ollut kokonainen sarja väliasteita, joita myöten
äänteenmuuttuminen on vähittäin, ehkä hyvinkin
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
