Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Ääntenkäyttö ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1953
Ääntenkäyttö—
Ääntiönmukaus
1954
knop; hclfen, vanh. murt. helfan, helpfan: ruots.
hjulpa; of f en ’avonainen’, engl. open; t > z
(- ts), ss: zahm ’kesy’, ruots. tam; scliicarz ’musta’:
ruots. svart; wissen ’tietää’: goot. icitan, ruots.
veta; k > cli (="/•)•■ ivaclien (vanh. walihen)
’valvoa’: goot. toakan, ruots. vaka; d > t: tag: ruots.
dag ’päivä’; /? > b: geben ’antaa’: ruots. giva-,
6 > d, josta t: vater (aik. fader) ’isä’: ruots.
fadcr; & > 8 > d: ding: isl. ping.
[Yleiskatsauksen germ. ä:n ilmiöihin löytää esim.
teoksesta F. Kluge, „Urgermaniscli" (1913).]
E. N. S.
Ääiitenkäyttö, mus., moniäänisissä
sävellyksissä vaadittava luonteva ja sujuva sävelkulku
eri äänissä niin, että ne eivät häiritse, vaan
tukevat toisiaan. Toisiinsa sopeutuessaan on
äänten kuitenkin muodostuttava riittävän
yksilöllisiksi, eri tyylilajien mukaisesti. Hyvästä
ä:stä säveltäjän puolelta riippuu suuressa
määrässä esityksen ilmehikkyys sekä kuoro- että
orkesteri- ja kamarimusiikkiteoksissa. I. K.
Ääntiö ks. V o k a a 1 i.
Ääntiöastevaihtelu 1.
vokaaliastevaih-telu (saks. Ablavt, tarkemmin Vokalablaut 1.
Vokalabstufung, suom. myös nimitetty
äännevaihteluksi, mikä nimitys liian yleisenä
on hylättävä, ks. Äännevaihtelu)
merkitsee sellaista yhteenkuuluvissa kielellisissä
ilmauksissa esiintyvää kvantiteetiltaan 1.
kestoltaan tai kvaliteetiltaan 1. laadultaan taikka
sekä kestoltaan että laadultaan eriävien
vokaalien vaihtelua keskenään tai myös kadon
kanssa, joka ei ole selitettävissä ympäröivien
äänteiden (foneemien) vaikutuksesta, vaan
olennaisesti johtuu prosodisista syistä (ks. Ä ä
n-teen muutos, palsta 1936). Tavallisimmin
tällä nimityksellä nimenomaan tarkoitetaan sitä
ä:ua, joka on indoeur. kantakielestä periytynyt
nykyisiin indoeur. kieliin ja jonka jälkinä ovat
esim. sellaiset vailitelusuhteet kuin. kreik.
m’i-oua ’läntiin’: nor-ren/uni: t-nr-öurr: iät. precor
’rukoilen’: procus ’kosija’, pegi ’olen
kiinnittänyt’ : päx ’rauha’, vehö ’vien’: vexi ’olen vienyt’,
datus ’annettu’: dönum ’lahja’, genus ’suku’:
gnä-tus ’syntynyt’; kreik. Jteffhm ’houkuttelen’:
nt-ioi.f-rt: i7it’-m&-/Au’, Int. fid-ö ’luotan’:
foe-dus ’liitto’: fid-es ’usko’. Erittäin suuri merkitys
ä:lla on germaani], kielissä, joissa se esiintyy n. s.
vahvoissa verbeissä tärkeimpänä
tempustunnuk-sena, esim. saks. Linden ’sitoa’: hand: gebunden
(ruots. binda: hand: bundit), saks. ziehen ’vetää’:
zog: zogen (vanh. ziolian: zöh: zugum) j. n. e.
Aikaisemmin luultiin, että ä. oli yhtenä
ilmauksena indoeur. kielten „sisäisestä taivutuksesta",
s. o. että ä. joko yksinään tai yhdessä muiden
äänne-erotusten kanssa antoi muodoille niiden
eriävän merkityksen. On kuitenkin käynyt
selville, että ä. alkuperäisesti on ollut olennaisesti
äänteellinen ilmiö ja että merkityseroavaisuudet
vasta myöhemmin ovat kiintyneet ä:uun (vrt.
Ääntiönmukaus). Indoeur. ä:n alkuperää
ei vielä ole läheskään täysin selvitetty. Ilmeistä
on, että sen syntyyn olennaisesti ovat
vaikuttaneet painosuhteet: painollisissa tavuissa ovat
vallinneet täyteläisemmät tai pitemmät foneemit
(vokaalit, diftongit), painottomissa lyhyemmät
foneemit tai kato, eikä edellisten suhde
jälkimäiseen ainakaan yleensä ole sellainen, että
edelliset olisivat syntyneet jälkimäisistä vahvennuksen
62. X. Painettu _ls/12 19.
(saks. ,,Steigerung") tietä, niinkuin aikaisemmin
oletettiin, vaan päinvastoin jälkimäiset
edellisistä heikkenemällä (huom. esim. indoeur. *es-mi
’olen’: *s-mes ’olemme’, vrt. muin.-int. äsmi:
smäs, indoeur. *ei-mi ’menen’: *i-mes ’menemme’,
vrt. muin.-int. e’mi: imäs). Samalla on
kuitenkin huomattava, ettei kaikki, mikä nykyään
luetaan indoeur. ä:uun, todennäköisesti kuulu yhteen
ainoaan äänneliikesarjaan, vaan että
vokaaliaste-vaihtelu, semmoisena kuin se on esiintynyt indoeur.
ajan lopulla, todennäköisesti sisältää eri aikoina
syntyneitä kerroksia päällekkäin. — Nykyisissä
indoeur. kielissä tavataan ei ainoastaan sellaisia
ii.-suhteita, jotka ovat periytyneet indoeur.
kantakielestä, vaan myös sellaisia, jotka ovat
yksityiskielissä muodostuneet perittyjen mallien
mukaan; tämän lisäksi on näissä kielissä
sellaisia näistä erotettavia vokaalivaihteluja, jotka
luonteeltaan ovat ä:n veroisia, mutta syntyneet
yksityiskielissä vallinneiden äänneolojen johdosta
(esim. ransk. tiens ’pidä’: tenez ’pitäkää’). —
Myös suom.-ugr. kantakielessä on ollut ii :ua, joka
varmaankin polveutuu vielä tämän
kantakielen takaa ja jonka jälkenä ovat esim. semmoiset
suhteet kuin suomen palua: polttaa, suom. ottaa
(<C *wotta-J: vir. vötta. Selvimpinä tämän
vaihtelun jäljet näkyvät ostjaakin (ja vogulin)
kielessä, missä vielä tavataan ,,liikkuvaa" eli
„kieli-opillista" ä:ua (vrt. Äännevaihtelu).
Suom.-ugr. ä:n alkuperäiset vaihtelutapaukset ja
-suhteet sekä sen mahdollinen yhteys uralilaisen
konsonanttiastevaihtelun kanssa ovat vielä aivan
tutkimattomia asioita. [Brugmann, „Nasalis
sonans in der indogerm. Grundsprache" (1876),
sama, ,,Zur Geschichte der stammabstufenden
Declinationen" (1876) ; F. de Saussure, ,,M6moire
sur le systeme primitif des voyelles dans les
lan-gues indo-europöennes" (1879) ; main. teoksia on
katsottava käänteentekeviksi indoeur. ä:n alalla;
historiikkia tähän kuuluvien kysymysten
selvityksestä ks. F. Bechtel, ,,Die Hauptprobleme der
indogerm. Lautlehre" (1892), ks. myös Brugmann,
,,Grundriss", 2:nen pain. (1897); monografia:
H. Hirt, „Der indogerm. Ablaut" (1900). —
Suom.-ugr. ä:sta: E. N. Setälä, ,,t)ber
Quantitäts-\vechsel im finnisch-ugrisclien" (1896) ; Y.
Wich-mann, ,,Zur geschichte des vokalismus der ersten
silbe im \votjakischen" (1897) ; K. F. Karjalainen,
,.Zur ostjakischen lautgeschichte" I (.1905).]
E. N. S.
Ääntiönmukaus eli vokaalinmukaus
(saks. Umlaut, ruots. omljud, nimitetty myös
äänteenmukaukseksi tai
äänne-muka ukseksi, mitkä nimitykset
kuitenkin ovat liian yleisiä). Tällä nimityksellä
tarkoitetaan sellaista vokaalinmuutosta, että
vokaali, sen kanssa kosketuksissa olevan (tai
läheisen) äänteen tai yleisemmin sanoen
foneemin (ks. t.) vaikutuksesta, cn mukautunut tämän
foneemin mukaan. Usein sillä nimenomaan
tarkoitetaan n. s. t-m u k a u s t a s. o.
takavokaalin muuttumista vastaavaksi etuvokaaliksi (myös
ti:n muuttumista e:ksi) seuraavan tavun tai
viereisen t:n vaikutuksesta, esim. muin.-norj. kcetill
’kattila’ < *katilaz (goot. katils), muin.-norj.
stceinn ’kivi’ < kantaskand. stainaR. Erittäin
merkityksellinen on t-mukaus germaanilaisissa
kielissä, joissa se tavataan kaikissa, kuitenkin
niin että se on eri kielissä alkanut eri aikoina
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
