- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 2. Confrater-Haggai /
355-356

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Doggi ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

355

Dogmatismi—

Dogmihistoria

356

nen dogmatiikka joutui rappiotilaan. Niin hyvin
pietismi hurskaus-ihànteineen kuin valistus
jär-keisuskoineen olivat dogmatiikan kehitykselle
epäsuotuisia. Useita uskonoppeja tosin
kirjoitettiin järkeisuskon hengessä, mutta vailla
alkuperäisyyden voimaa. Tästä alennustilasta kohotti
dogmatiikan Berliinin professori Friedrich
Sehleiermache r, joka teoksellaan: ,,Der
christliclie Glaube" 1821, laski uudemman
dogmatiikan perustuksen. Hän osoitti, että uskonto
ei ole olennaisesti tietämistä eikä tahtomista,
vaan ehdottoman riippuvaisuuden tunnetta, joka
kristinuskossa ilmenee Kristuksen kautta
saavutettuna sovituksen ja pelastuksen tunteena.
Dogmatiikan esineenä ei ole kirkonoppi vaan
hurskas tajunta. — Schleiermacherin jälkeen on
protestanttisessa dogmatiikassa esiintynyt useita
suuntia: t u n n u s t u k s e 1 1 i n e n suunta, joka
ankarasti sitoo uskonopin kirkon hyväksyttyihin
tunnustuksiin (Thomasius, Philippi),
r a a m atulline n suunta, joka tahtoo
ammentaa uskonopin yksinomaan Raamatusta (T o b i a s
Beck), välitysteologinen suunta, joka
tahtoo esittää kristinuskon totuudet nykyajalle
ymmärrettävässä muodossa ja filosofian
välityksellä (M a r t e n s e n. Granfelt) ja
liberaalinen suunta, joka kristinuskosta
hyväksyy vain muutamia yleisiä uskonnollisia
totuuksia (Lipsius, Pfleiderer).-—
Protestanttisen jumaluusopin viimeinen suuri dogmaatikko
on Albrecht R itse hl (pääteos: ,,Die chr.
Lehre von der Rechtfertigung und Versöhnung",
1870-74). Liittyen tieto-opissa Kantiin hän
tahtoo dogmatiikasta poistaa kaiken
metafysiikan vaatien, että uskonopin tulee perustua
yksinomaan uskonnolliseen kokemukseen ja
krii-tillisesti selitettyyn Raamattuun. Ritschlin
kuoltua (1889) hänen oppilaansa ovat jatkaneet
hänen työtänsä; heistä ovat mainitta vimmat:
Julius Ka f t an (teos: „Dogmatik", 1897),
Th. Häring (teos: ,,Der christliclie Glaube",
1900), R e i s e h 1 e ja Herrmann. Ranskassa
on Ritschlille läheistä suuntaa edustanut:
August Sabatier (pääteos: ,,Esquisse d’une
Philosophie de la Religion"). E. K-a.

Dogmatismi (kreik. dogmati’zein = määrätä),
oppimenettely, joka lähtee ennalta omaksutuista
opinkappaleista, „dogmeista", tutkimatta niiden
pätevyyttä. Uudemmassa filosofiassa käytetty
etenkin osoittamaan niitä filosofisia suuntia,
jotka eivät ota erityisesti punnitakseen
tietokykymme luontoa, sen pätevyyttä ja rajoja, vaan
ilman sellaista tutkimusta luottavat henkemme
kykyyn saavuttaa totuuden. Vastakohta:
skeptisismi, jonka mielestä ihminen ei voi
saavuttaa todellista tietoa, ja k r i t i s i s m i, joka
erityisesti tutkii tietokykymme laatua ja sen
nojalla koettaa määrätä tietomme pätevyysalan ja
sen rajat. A. Or.

Dogmi (kreik. dogrna), merkitsee filosofisessa
kielessä oppilausetta, joka on oppijärjestelmän
edellytyksenä, mutta jota itseään ei voi eikä
tarvitse todistaa. Kirkollisessa kielessä dogmi
merkitsee kirkollisesti hyväksyttyä oppilausetta,
jonka perustuksena on jumalallinen ilmoitus.

Dogmit ovat saaneet alkunsa kirkollisista
oppiriidoista. Ensimäiset oppiriidat suoritettiin
itämailla ja koskivat Kristuksen jumaluutta,
persoonaa ja luontoja. Ne saivat ratkaisunsa 4:nnen

ja 5:nnen vuosisadan suurissa
kirkolliskokouksissa. Niistä johtuva dogmi-muodostus ilmeni
varsinkin nikealais-konstantinopolilaisessa ja
Athanasiuksen uskontunnustuksessa. Itämailla
uskonnollinen harrastus kääntyi sen jälkeen
etupäässä liturgisiin asioihin (kuvariita).
Länsimailla oppiriidat koskivat Jumalan armon ja
ihmisen vapaan tahdon keskinäistä suhdetta,
mutta, varsinaisia uskontunnustuksia ei
syntynyt. — Keskiajalla katolisen kirkon oppi
saavutti jotenkin tarkasti määrätyn muodon, mutta
varsinainen dogmi muodostui ainoastaan opissa
7:stä sakramentista (Firenzen kokous 1439).
Varsinainen room.-katolinen dogmimuodostus
aiheutui protestantismin esiintymisestä ja
suoritettiin Tridentin kirkolliskokouksessa
(154.»-63). Päätöksensä room.-katolinen dogmi
saa-\ utti Vatikaanin kirkolliskokouksessa (1871),
jossa paavin erehtymättömyys julistettiin. —
Luterilaisessa kirkossa pitkälliset oppiriidat
veivät laajaan dogmimuodostukseen, joka sai
päätöksensä „Formula Concordiæ" nimisessä
tunnustuskirjassa 1580. Reformeeratun kirkon
oppi-muodostus päättyy predestinatsionidogmiin, joka
jyrkässä muodossa hyväksyttiin Dordrechtin
kokouksessa 1618. — Protestanttisissa kirkoissa on
sen jälkeen ollut useita oppiriitoja, mutta uusia
dogmeja ei ole muodostunut. Kaikesta päättäen
on dogmien syntymisaika loppunut. E. K-n.

Dogmihistoria, se tiede, joka esittää
kirkollisten dogmien (ks. t.) muodostumista.
Aikaisemmin oli yksityisten opinkappalten
vanhempaa historiaa esitetty dogmatiikan (ks. t.)
yhteydessä; vasta valistusajalla d. muodostui
eri-koistieteeksi, joka on saanut yhä suuremman
merkityksen. Johtavassa asemassa ovat olleet
Saksan protestanttiset tutkijat. Valistusajan
dogmihistorioitsijat (W. Mtinscher, „Handbuch
der christi. Dogmengeschichte", 1797 seur.,
Sem-ler, Planck) näkivät dogmin vaiheissa
satunnaisten seikkaili ja ulkonaisten olosuhteiden
vaikutusta. Sittemmin kiinnitettiin uuspietistisellä
taholla huomiota eteväin yksilöiden
(Augustinus, Luther) persoonallisten uskonkokemuksien
merkitykseen (A. Neander). Hegelin filosofian
vaikutuksen alaisena „Tiibingenin koulu" (F.
Chr. Baur, „Lehrbuch der DG.", 1847)
nerokkaasti, mutta mielivaltaisella tavalla lähteitä
käyttäen esitti dogmimuodostusta tuloksena
kris-1J lii sen a atteen välttämättömästä keliitvksestä
oman sisällisen logiikkansa mukaan; Baurin
(ks. t.) merkitys on siinä, että hän täten
ensimäisenä teki täyttä totta jatkuvan kehityksen
aatteesta. Tunnustuksellisesti luterilaiselta
kannalta Th. Kliefoth ja G. Thomasius (,,Die
christliclie DG als Entwicklungsgescliichte des kirchl.
LehrbegrifTs", 1874 seur.) samoin esittivät
dogmihistoriaa Raamatun ilmoitustotuuden
johdonmukaisena, luteril. kirkon tunnustukseen
päättyvänä kehityksenä. A. Ritschlin ja M. v.
Engel-hardtin antamia herätteitä hyväkseen käyttäen
A. Harnack („Lelirbuch der DG." 1-3, 1886 seur.,
4:s pain. 1909 seur.) kuvasi dogmia tuloksena
kreikkalaisen hengen vaikutuksesta
evankeliumiin; gnostisismi on evankeliumin akuuttinen,
dogmi sen pysyväinen helleniseerautuminen:
dogmin myöh. historia on vanha-kirkollisen
dogmin syrjäyttämistä (roomal. ja kreikkal.-katol.
kirkossa) tai poistamista (protestanttisuudessa) ;

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Mon Jul 4 09:15:29 2016 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/2/0196.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free