Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Englannin kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
705
Englannin kiel i ja kirjallisuus
697
pääsi valtaan ,,The east midland dialect", jota
Oxfordissa ja Cambridgessä käytettiin ja jota
puhuttiin myös hovissa: „the king’s english", s. o.
„kuninkaan englanti" tuli valtakunnan kieleksi.
Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea
oli G. Chaucer (n. 1340-1400, ks. t.). Hänen
kertomatapansa kohoaa suuresti keskiajan tyyliä
korkeammalle. Hän on ensimäinen renesanssiajan
ennustaja, Spenserin ja Shakespearen
edelläkävijä.
Renesanssiaika, johon Chaucer viittaa, ei ollut
vielä kuitenkaan tullut. 1400-luku kuluu
sisälli-siin sotiin, ruusujen taisteluihin, eikä koko
vuosisadalla, joka on hedelmättömimpiä koko
Englannin kirjallisuudessa, esiinny muuta kuin
Chaucerin jäljittelijöitä. Tärkeä tulevalle
rene-sanssiajalle oli kuitenkin W. Caxtonin
toiminta. Hän toi Englantiin n. 1475
kirjapainotaidon ja painatti suuren joukon
keskiajankirjal-lisuutta, Chaucerin, Lydgaten, Gowerin teoksia
sekä aikalaisensa Th. M a 1 o r y n oivallisen
„Morte d’Arthur" proosakertomuksen, mitkä
teokset sittemmin innostavasti vaikuttivat
rene-sanssikirjaili joihin.
Skotlannissa versoi samoihin aikoihin
runollinen kirjallisuus, joka tosin suureksi osaksi
oli Chaucerin vaikutuksen alainen, mutta samalla
ilmaisi omintakeisiakin piirteitä. Chaucerin
vaikutuksesta täysin vapaa on J. Barbourin
voimakasta kansallistunnetta uhkuva runoelma
„The Bruce", joka kuvaa Englannin ja
Skotlannin välisiä taisteluja. Sitä vastoin ovat
kuningas Jaakko I:n (k. 1437) viehättävät
rakkauslaulut „The Kingfs Quair" suuressa määrin
saaneet vaikutusta Chaucerista, samoinkuin myös
R. H e n r y s o n, G. Douglas, Skotlannin
ensimäinen humanisti, joka käänsi englannin kielelle
antiikin kirjailijoita suoraan alkukielestä, W.
D u n b a r, Jaakko IV:nnen hovirunoilija,
nerokas ja terävä satiirikko, sekä D. L y n d s a y.
Skotlannin tultua yhdistetyksi Englantiin 1603
muuttuu sen kirjallisuuskin yhteishenkiseksi
englantilaisen kanssa.
Keskiaikaan ulottuvat myös draaman juuret,
joka renesanssiaikana kohosi korkeimpaan
kukoistukseensa Englannissa. Vanhimmat
keskiaikaiset näytelmät (aina v:een 1100) olivat
puhtaasti uskonnollisia ja latinankielisiä ja
muodostivat osan liturgiasta. Sittemmin niitä
sepitettiin sekä englannin että ranskan kielellä.
Vanhimmat näistä esittivät raamatullisia tapahtumia
(..mysterioita") tai legenda-aiheita
(„miraakke-leita") ja niiden yhteisenä nimenä oli m i r a c 1 e
p 1 a y s. Jouluna, pääsiäisenä ja 1300-luvun
alusta aikain myös Kristuksen ruumiin juhlana
(kesällä) käsityöläisammattikunnat esittivät
näitä näytelmiä. Teatterina oli n. s. p a g e a n t s,
vaunuilla lepäävä näyttämö, jota voitiin
kuljettaa paikasta toiseen. Edvard II:n aikana syntyi
moral plays nimisiä näytelmiä, joissa
vertauskuvalliset henkilöt esiintyivät teroittaen
mieliin uskonnollisia ja siveydellisiä opetuksia.
Ke-veämpää laatua olivat n. s. i n t e r 1 u d e s, joista
uskonnollinen puoli oli kadonnut; ne olivat usein
karkeankoomillisia näytelmiä, joissa vakituisesti
esiintyi koomillinen henkilö, „the vice",
renesanssiajan narrin edeltäkävijä. Vähitellen
allegoria katosi näistä näytelmistä ja sijaan
astuivat historialliset henkilöt ja päiväntapahtumat,
joita ivattiin ja pilkattiin. J. Heywood
ensi-mäisenä kirjoitti useita satiirisia ja koomillisia
farsseja yhdistäen siten keskiajan renesanssiin.
Paitsi ammattikuntien näyttelijöitä esiintyi nyt
myös varsinaisia ammattinäyttelijöitä, ja
teattereita ei ollut yksin hovissa vaan myöskin
yliopistoissa ja aatelisten linnoissa.
3. Renesanssi. 1500-1660. Vilkas
harrastus klassillisen muinaisajan kirjallisuuden
tutkimiseen, joka 1400-luvun keskivaiheilla oli
herännyt Italiassa, levisi sieltä myös Englantiin,
jossa korkeampaan papistoon ja aatelistoon
kuuluvat yksityiset henkilöt suurella innolla
seurasivat, tätä uutta liikettä, kutsuivat maahan
italialaisia oppineita, keräsivät käsikirjoituksia ja
perustivat kirjastoja. Kuitenkin vasta
1500-luvulla tämä liike tulee virkeäksi, kun
muutamat nuoret miehet, opiskeltuaan Italiassa,
palaavat kotimaahan. He perustavat erinomaisen
koulun klassillisia tutkimuksia varten ja
kääntävät klassillisia kirjailijoita. Tähän piiriin liittyi
Th. More, joka on kirjoittanut Edvard V:n
ja Rikhard III:n historian sekä romaanin
„Uto-pia", sekä Erasmus Rotterdamilainen
(ks. t.), joka tuli kreikkalaisten tutkimusten
johtajaksi. Samalla englannin kieli yhä
varmistui ja yksi kielimuoto vakaantui kirjalliseksi
kieleksi. Ansio siitä tulee W. Tyndalen
(k. 1536) raamatunkäännökselle sekä R.
Ascha mille (1515-68), joka oli kuningatar
Elisabetin opettaja ja jonka selvä, voimakas
proosa kuuluu 16:nnen vuosis. parhaimpaan. —
Samaan aikaan kuin henkinen herätys levisi
Italiasta Englantiin, alkoi myös englantilainen
rene-sanssirunous. Muutamat lyyrilliset runoilijat,
Th. Wyatt (1503-42) ja H. Howard (n.
1516-47), kreivi Surrey, olivat oleskelleet
Italiassa ja sepittivät nyt eroottisia runojaan,
Petrarca esikuvanaan. He toivat myös mukanaan
uusia runomuotoja: sonetin, ottaven, terzinin, ja
kreivi Surrey loi erityisen englantilaisen
sonetin, muodostaen sen kolmesta nelisäkeisestä ja
yhdestä kaksisäkeisestä säkeistöstä. Englannissa
sonetit voittivatkin suurta suosiota, joissa
tavallisesti runoilijain platonisen rakkauden esineenä
oli joku nainen. Tällaisia sonettikokoelmia
sepittivät Watson, Daniel, Sidney, Spenser,
Shakespeare, Drayton, Constable, skotlantilainen
Drummond. 1500-luvulla kirjakauppias Tottel
julkaisi useita lyyrillisiä runokokoelmia, joissa
tämän uuden suunnan runoilijoita oli
edustettuna, ja samantapainen on Boccaccion henkeen
laadittu eepillinen runokokoelma ,,Mirror for
magistrates" (1559-61), johon Th. Sack vii le
(1536-1608) sepitti Danten helvettiä
muistuttavan johdantorunon. Mutta vasta Ph. S i d n e y n,
(1554-86, ks. t.) ja Edm. Spenserin (n.
1552-99, ks. t.) runoudessa kuvastui renesanssi koko
loistossaan. Sidneyn paimenromaani ,,Arcadia",
ensimäinen laatuaan englantilaisessa
kirjallisuudessa, on täynnä rikasväristä mielikuvitusta, ja
hänen sonettikokoelmansa ,,Astrophel and Stclla"
on suuressa määrin individuaalinen. Spenser on
kuitenkin tämän suunnan etevin runoilija, yksi
Englannin suurimpia. Hänen ensimäinen
suurempi teoksensa on kaksitoista paimenidylliä
käsittelevä runokokoelma ,,The shepheard’s
calen-dar" (1579) ; suuren vertauskuvallisen
runoelmansa „The faerie queene" hän sepitti kuninga-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
