Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Eritrichium ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
787
Erkko
788
luisuna koristeaiheena keskiaikaisessa ja saks.
renesanssin rakennustaiteessa,
väitteli, mutta nykyään se on
jälleen hyvin suosittu,
meilläkin siihen määrin, että uudempi
rakennusjärjestyksemme on
ruvennut sen suhteen säätämään
rajoituksia. K. S. K.
Èrkko. 1. Juhana
Henrik E. (1849-1906), suom.
runoilija, s. 16 p. tammik. 1849,
Orimattilan kirkonkylässä, jossa
hänen isänsä, talollinen Juhana,
omisti Eerakkalan tilan. Siitä
nimi Erkko. Lapsuusajan
kasvattama läheinen suhde
luontoon ja yksinkertaisiin
luonnonlapsiin on se kulmakivi,
jolle E: n seuraava kehitys
perustuu. Ensimäisen
opetuksensa hän sai äidiltään ja
kylänsä kiertokoulussa.
Nuoruusajan polttava valonkaipuu,
ehtymätön myötätunto kaikkia tässä suhteessa
osattomia kohtaan, tuli pysyväiseksi piirteeksi
hänen olemuksessaan.
Hänestä tuli
elinajak-seeu etsijä ja etsijäin
opastaja. -—
Päästäkseen kehittämään
henkisiä lahjojaan E.
päätti antautua
kansakoulunopettajan uralle,
lähti Jyväskylään ja
pääsi jonkun aikaa
saatuaan yksityisopetusta,
seminaariin 1867. Jo
hänen
seminaariajal-laan ilmestyi
ensimäi-nen vihko
„Runoel-mia"(1870), tunnelmarunoja, jotka
välittömyydellään herättivät
jonkinlaista huomiota.
V. 1872, samana vuonna kun liän sai
erotodistuksen seminaarista, painettiin toinen sarja
,,Runoelmia’’, joka jo sai arvossapidetyn ja
pelätyn arvostelijan Aug. Ahlqvistin tarttumaan
kynäänsä vetääkseen nuoren runoilijan esille
hänen huomaainattomuudestansa. Ahlqvist
osoittaa ensi hetkestä saakka pelkkää suopeutta E:n
runotarta kohtaan. Sillä hän näki E:ssa
vanhojen traditsionieu jatkajan, vienojen idyllien
laulajan, Runebergin ja Topeliuksen jälkeläisen,
ja hän iloitsi suomenkielisen kirjallisuuden
aamu-sarastuksesta, jolloin päivän nousun hetki ,,ei
saata enää kaukana olla, sillä laululintuja on
jo useampia, ja muutamain sävelet eivät enää
ole vain varpusen kainoa viserrystä taikka
pakastiaisen alakuloista tuitutusta" (Kieletär, 4
vihko, 1872). Nuorelle aloittelijalle oli
Ahlqvistin tunnustus tietysti erinomaisen
rohkaiseva. — E. sai paikan Johanneksen pitäjän
Rok-kalan lasitehtaan yksityisessä kansakoulussa,
jossa työskenteli kaksi vuotta, kunnes 1874 tuli
Wilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Tämä
toimi, jossa hän pysyi 18 vuotta, oli tavallista
opettajatointa monipuolisempi, koska se soi
persoonalliselle kasvatustyölle verrattain pal-
jon tilaa, mutta tuskastutti häntä kuitenkin
aikaa myöten yhä enemmän, koska se jätti niin
vähän tilaa hänen runoilijatyölleen.
Satunnaisista töistä kertyi sitä paitsi kokonainen
työtaakka. Hän toimitti 1875-76 „Ilmari" lehteä,
julkaisi 1881 kaunokirjallista „Ilmiö" nimistä
kuukausleliteä, oli perustamassa kouluja ja
sepittämässä juhlarunoja niiden avajaistilaisuuksiin
sekä yleensä ,,kiskomassa heräävälle
kansallistunnolle juhlahetkiä". Kaikesta huolimatta E.
oli saugen tuottelias. Kolmas vihko
„Runoel-mia" ilmestyi 1876, „Paimenet" 1878,
„Runoel-mien" ja „Paimenien" uusi painos 1881,
novellikokoelma „Kotoisia tarinoita" 1881-83, „Uusia
runoelmia" 1885. Koko tämä tuotanto osoittaa
herkkää lyyrillistä runosuonta, joka pulpahtaa
lauluiksi sisäjärviemme kuvastamasta
luonnon-ihanuudesta, luonnonlasten viattomasta
lemmenilosta, runoilijan rinnassa asuvasta lämpimästä
isänmaanrakkaudesta ja kauneutta kajastavasta
elämänkatsomuksesta. Hänen ensimäiset
draamalliset kokeensa ,,Kokkimajuuri" ja ,,Sotaiset
veljekset" valmistuivat myöskin samoihin
aikoihin.
Vv. 1884-85 E. oleskeli valtion matkarahalla
ulkomailla Saksan ja Itävallan tärkeimmissä
kirjallisissa keskuksissa, ulottaen matkansa aina
Italiaan saakka. Tämä matka aikaansai käänteen
hänen runoudessaan. Jo ,,Uusissa runoelmissa"
oli lyyrikko osoittanut mietiskelijän oireita ja
laajennettuaan näköpiiriänsä tutustumalla
sivis-tysmaitten oloihin hän syventyi yhä enemmän
elämän suuriin kysymyksiin. Muutosta todistaa
jo ,,Havaittuani. Vihko runoja ja virsiä" (1886),
jossa hän taistelee kirkon ,,orjan" uskoa vastaan
asettaen sen vastakohdaksi todellisten „Jumalan
ihmisten" uskon ikuiseen rakkauteen ja ikuiseen
totuuteen. Jumala ei ole kerta kaikkiaan
ilmestynyt, vaan hän ilmestyy ikuisesti kaikissa
rakkautta ja totuutta palvelevissa ihmislapsissa.
Miten ehdoton totuuden tavoitteleminen voi
joutua traagilliseen ristiriitaan muitten näennäisesti
yhtä suurten pyrkimysten kanssa, sitä osoittaa
E:n aatedraama „Tietäjä" (1887). Saman
uskonnollisen mietekauden tuote on vielä novelli
„Us-kovainen" (1890), jossa kuvataan kansanmiehen
uskonnollista kehitystä „hihhulien" ahtaasti
tuomitsevasta kannasta omaan vapautettuun ja
kirkastettuun katsomukseen, jonka mukaan ,,koko
elämä on uskontoa".
V. 1888 E. taas oleskeli vuoden ulkomailla,
mutta oli toimeentulonsa vuoksi pakotettu
palaamaan opettajatelitäväänsä, kunnes hän Wilken
koulun lakattua 1892 jätti opettaja-uransa
ainiaaksi. Hän sai silloin kirjailijavapauden 43
vuoden ikäisenä ja 800 mk:n eläkkeen!
Leipä-huolet ajoivatkin hänet koettamaan onneansa
kunnallisraatimielienä Käkisalmessa (1894) ja,
asuttuaan jonkun aikaa Helsingissä,
viinapoltti-moiden tarkastajana Tampereella (1896).
Sen-jälkeen hän asui Helsingissä ja Tuusulaan (1902)
rakentamassaan huvilassa. Yleisistä varoista
ehdotettiin E:lle elinkautinen eläke, mutta
ansaittu tunnustus tuli liian myöhään. E. kuoli
Helsingissä 16 p. marrask. 1906.
E:n viimeinen runovihko hänen
Viipurin-ajal-taan 011 ,,Kuplia" (1890), joka sisältää osaksi
inatkavaikutelmia, osaksi mietelyriikkaa ja
lopuksi tunnelmallisia, hienoja lemmenhelkähdyk-
klassisismi sitä
Erker.
J. H. Erkko.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
