Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Filosofia - Filosofian historia
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1077
Filosofian historia
1078
katsottava lopullisesti kumoutuneeksi.
Nykyaikaisessa filosofisessa tutkimuksessa on
tieto-opin peruskysymykseen nähden
huomioonotettava, puhtaan empirismin (ks. t.) rinnalla, joka
väittää, että tietomme kokonaan johtuu
kokemukselta, ainoastaan maltillinen ratsionalismi
di apriorismi (ks. A priori), joka väittää
todenperäisen tiedon syntyvän ajatuskyvyn ja
kokemuksen yhteisvaikutuksesta. F:n tulee
sen-tähden läpitsensä nojautua kokemusperäiseen
tutkimukseen, s. o. erityistieteisiin; se on
suoranaista jatkoa erityistieteiden tutkimuksille, se
ottaa lakkaamatta oppia niiltä ja sen päätehtävä
on yhdistää niiden tulokset ristiriidattomaksi
kokonaisuudeksi. Siten f. on „yleistiede",
tieteiden järjestelmän huippu. Pääasiallinen
tunnusmerkki. joka erottaa f:n erikoistieteistä, on siinä,
että f:n vallitsevana pääharrastuksena aina on
pyrintö todelliseen, lopulliseen päätökseen
maailman- ja elämänvakaumuksessamme.
F:n periaatteellisesti huomattavimpia eri
oppisuuntia ovat: tieto-opin alalla 1) katsoen
kysymykseen tietomme alkuperästä empirismi
tja sensualismi), ratsionalismi (eli
apriorismi, intellektualismi), 2)
katsoen kysymykseen tietomme pätevyydestä tai
merkityksestä realismi, idealismi (f e n
o-m e n ai ismi), skeptisismi
(agnostisismi), positivismi; metafysiikassa on
erotettava 1) siihen kysymykseen nähden, millainen
tosiolevainen on, materialismi,
spiritualismi, dualismi, monismi (esiintyy eri
muodoissa), 2) katsoen kysymykseen ehdottoman
ja ehdollisen olevaisen välisestä suhteesta taas
teismi, deismi, ateismi, panteismi
(ks. n. kaikkia); siveysopillisista oppisuunnista
ks. Siveysoppi.
Muutamissa maissa, etenkin Englannissa,
käytetään vielä nykyänsä f. sana laajemmassa
merkityksessä; nimitetään ,,filosofisiksi" esim.
luonnontieteellisiä oppeja, kun ne vain eivät pysähdy
yksityishavaintojen merkitsemiseen, vaan
muodostavat pitemmälle meneviä, yleisiä selityksiä
ja lakeja.
[Tarkemmin f:n käsitteestä,
pääkysymyksistä. jaoituksesta, eri suunnista y. m.:
Jerusalem, ,,Einleitung in die Philosophie", suomenn.
..Filosofian alkeet" 1910; Paulsenin, Küipen,
Wundtin samannimiset saks. teokset; lyhyemmin:
’/.. Castrén, ..Uskonnonfilosofian käsitteestä ja
metodista" I, 1899; Janet ja Séailles, ..Histoire de
la philosophie; les problèmes et les écoles" 1887.
Filosofisten käsitteiden sanakirjoja: Eisler,
,.Wörterbuc.h der philosophischen Begriffe" (3
; ain. 1909 seur.) ; Kirchner-Michaëlis, „Wörterb.
il. philos. Grundbegriffe"(5 pain. 1907) ; Baldwin,
,.Dictionary of philosophy and
psychology"(1901-06) ; Franck. ,.Dictionnaire des sciences
philoso-pliiques" (3 pain. 1885).] A. Gr.
Filosofian historia länsimaissa sai alkunsa
Muinais-Kreikassa v:n 600 paik. e. Kr.
Filosofian „isäksi" on totuttu katsomaan miletolaista
Thalesta, joka väitti kaikkien kappaleiden
syntyneen vedestä. Kreikan f. ensimäisellä,
„esi-sokratelaisella" aikakaudellaan (n.
600—lähemmäs 400 e. Kr.) on etupäässä
luonnonfilosofiaa; ajattelijain huomio on kiintynyt
ulkonaiseen luontoon, he mietiskelevät
aineellisen maailman alkuperää, etsivät enimmäk-
seen sitä „alkuailiettä", josta kaikki on
muodostunut. Huomattavia filosofeja ja oppisuuntia
ovat esiin.: Pythagoras, Elean oppikunta,
Herakleitos, Empedokles, Anaksagoras, Demokritos,
solistit (ks. n.). Vasta sofistein ja ennen kaikkea
Sokrateen vaikutuksesta mietintä kääntyy
ottamaan oikein huomioon myöskin sielunelämää,
ihmisen henkistä puolta. Kreikan f:n toisella
aikakaudella, sen ,,k u k o i s t u s a i k a n a"
(Sokrateesta Aristoteleeseeu, n. 430-320 e. Kr.)
Kreikan suuret ajattelijat, Platon ja Aristoteles,
rakentavat tällä uudella pohjalla filosofiset
järjestelmänsä, jotka monipuolisesti ja
syväaattei-sesti käsittelevät maailmanarvoituksen kaikkia
eri puolia, — pääasiassa idealistiseen suuntaan.
Kolmannella aikakaudella (n. v:sta 300 e. Kr.)
filosofinen luomisvoima heikkenee, katsotaan
päätehtäväksi esittää käytännöllistä elämänviisautta
eli osoittaa, kuinka ihminen voi saavuttaa
onnellisuuden, korkeimman hyvän. Etiikka on
pääasiana; tietopuolista f:aa katsotaan vain
alistetuksi välikappaleeksi tuota tarkoitusta varten.
Tämän katsantotavan pohjalle muodostuu eri
oppikuntia: stoalaiset, epikurolaiset, skeptikot.
Vielä tapahtuu sitten uusi käänne, jonka
johdosta on syytä erottaa 4:s aikakausi
muinaisajan f: n kehityksessä, jolloin teosofinen
mietiskely voittaa alaa. Osaksi itämailta
tulevien, Aleksandrian juutalaisten välittämien
vaikutusten johdosta koetetaan vastustaa vallalle
päässyttä epäileväisyys- ja aistillisuus-filosofiaa
uudistamalla. Platonin ja Pythagoraan oppeja
yliaistillisesta, ihanteellisesta tosiolevaisesta,
syvennytään mietiskelyihin Jumalan olemuksesta
sekä siitä, kuinka äärellinen olevainen on
astunut ilmi jumaluudesta. Näiden aatesuuntien
alkuoireita esiintyy Kristuksen synt. paik., ne
pääsevät täyteen kehitykseensä
uusplatonilai-sessa oppikuunassa n. 200-500 j. Kr.
Keskiajalla f. on alistettu dogmaattisen
uskonopin alaiseksi. Ei tuoteta mitään itsenäistä
uutta. Enimmäkseen selitellään vain
muinaisajan suurien filosofien, etenkin Aristoteleen,
oppeja, vaikka niitä sangen puutteellisesti
tunnetaan ja ymmärretään. Niiden nojalla, niitä
tulkitsemalla ja muodostelemalla, rakennetaan
us-konnollis-filosofinen, kirkon opin mukainen
oppijärjestelmä. Muodostuu eri oppisuuntia:
nomi-nalistit ja realistit, ,,tömistit" ja ,.skotistit"
(Tuomas Akvinolaisen ja Duns Scotuksen oppilaat).
Uuden ajan alkaessa syntyy voimakas pyrintö
itsenäiseen ajattelemiseen, vapautumaan
dogmaattisen uskonopin ja muiden auktoriteettien
vallanalaisuudesta; ruvetaan vaatimaan
perintä-oppien sijaan itsenäistä, kokemusperäistä
luonnontutkimusta kaiken tietomme perustukseksi.
Benesanssiajalla (n. 1450-1600) monet filosofiset
kirjailijat ajavat innokkaasti tällaisia
uudistus-pyrintöjä, kaikkein edustavimmin Bruno (ks. t.),
mutta ei synny vielä mitään eheitä, kypsiä uusia
filosofisia aatemuodostuksia. Varsinaisen uuden
ajan henki esiintyy selvänä Baconissa (k. 1626)
ja Descartes’issa (k. 1650), jotka hyläten kaikki
entiset oppimuodostukset ja tutkimustavat
ryhtyvät rakentamaan f:nsa kokonaan uudelle
perustukselle, pannen siten alkuun uuden ajan
huomattavimmat oppisuunnat, empirismin ja ratsio
nalismin. Empirismiä kehitetään etenkin
Britanniassa (Locke, Hume) ; se siirtyy myöskin
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
