Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Herttasimpukka ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
senjälkeen turkkilaisten valtaan, jotka sen
liittivät sandžakina Bosnian vilajeettiin. vrt.
Bosnia. E. E. K.
Herttasimpukka ks. Cardium.
Herttonaisten kartano (ruots. Hertonäs l.
Härtonäs), maatila koilliseen Helsingistä
merenrannalla, vastapäätä Degerötä. Se oli keskiaikana
Helsingen kirkon prebenda-tilana, mutta 1574
se joutui ratsupalvelusta vastaan silloisen
seurakunnan papin omaksi. Tila on ollut sittemmin
Jägerhorn-, Blåfjeld-, von Spången-, Sederholm-
ja Cronstedt-suvuilla. K. S.
Herttua (mskand. hertogi, ruots. hertig, saks.
Herzog), nimitys, jota länsi-germaanilaisten
heimojen kesken alkuansa käytettiin sotaa
varten valitusta johtajasta; kansainvaelluksen
aikana syntyneissä germaanilaisissa valtakunnissa
h. oli kuninkaallinen virkamies, jonka alue
käsitti useampia kreivikuntia ja jonka tehtävät
olivat etupäässä sotilaallista laatua. Kun
merovingilaisten kuninkaitten valta frankkien
valtakunnassa 600-luvulla heikontui, saavuttivat
nämä herttuat suuremman itsenäisyyden, ja
virkaherttuakunnat muuttuivat perinnöllisiksi
heimoherttuakunniksi. Ensimäisten karolingien
aikana herttuan-arvo hävisi melkein tyyten,
mutta frankkien valtakunnan hajotessa
800-luvulla syntyi Saksassa jälleen todellisia
heimoherttuakuntia (Saksi, Lotringi, Švaabi, Baieri
ja Frankki) ; muissakin läänitysvaltioissa h. tuli
olemaan ylimpäin vasallien arvonimenä. Kun
läänityslaitos hävisi, säilyi h:n arvo
korkeimpana aatelisarvona, jollaisena se on vielä
käytännössä Ranskassa, Englannissa, Espanjassa,
Portugalissa ja Italiassa. Useissa maissa h:n
arvo annetaan myöskin hallitsijasuvun jäsenille
(Itävallassa arkkiherttua). Saksassa vanhat
heimoherttuakunnat hajosivat jo keskiajalla
useiksi ruhtinaskunniksi, joiden hallitsijoista
monella on herttuan arvonimi (Anhalt,
Braunschweig ja saksilaiset herttuakunnat; muutamat
herttuat saivat 19:nnellä vuosis. suurherttuan
arvonimen). — Ruotsissa esiintyy
1200-luvulta lähtien herttuoita, joilla toisinaan on
hallittavinaan laajat alueet. V. 1284 Maunu
Ladonlukko nimitti veljensä Pentin Suomen
herttuaksi, ja 1300-luvun alussa oli hänen
nuoremmilla pojillaan Eerikillä ja Valdemarilla laajat
herttuakunnat, joista jälkimäisen käsitti m. m.
suurimman osan Suomea. Niinikään oli Suomi
pääosana Maunu Eerikinpojan suosikin Pentti
Algotinpojan herttuakunnassa 1353-56.
1500-luvulla Kustaa Vaasa antoi nuoremmille
pojilleen herttuakuntia. Hänen toisen poikansa
Juhanan Suomen herttuakuntaan kuului v:sta 1556
Turun lääni, Kokemäenkartanon lääni ja
Ahvenanmaa ja v:sta 1557 lisäksi Raaseporin lääni.
Viimeinen ruots. herttua, jolla oli omaa maata,
oli Kaarle IX:n nuorempi poika Kaarle Filip.
Kustaa III:n ajoista (1772) lähtien on Ruotsin
hallitsijasuvun nuoremmilla jäsenillä ollut
johonkin Ruotsin maakuntaan liittyvä herttuan
arvonimi. — Tanskassa h. nimeä ruvettiin
1100-luvulla käyttämään jaarlin asemesta, ja
kuu jaarlinvirkaan kuului päällikön toimi
Slesvigissä, sai tämä maakunta herttuakunnan
nimen. — Norjassa herttuan nimeä keskiajalla
joskus käytettiin jaarlin vastineena. J. F.
Herttuala, maatila 6 km Viipurista; suuri ja
vanha puisto, jonka takana olevasta tornista
laaja näköala Viipurin lahdelle ja etäämpänä
Uuraan-salmelle. Omist. kauppaneuvos W.
Hackman. K. S.
Hertwig. 1. Oscar H. (s. 1849), saksal.
eläintieteilijä, v:sta 1888 eläintieteen ja
anatomian professorina Berliinin yliopiston
biologis-anatomisessa laitoksessa. Tutkinut varsinkin
eläimen munasolun kehitystä, josta yhdessä
veljensä Richardin kanssa julkaissut m. m.
„Studien zur Blättertheorie” (1879-83), „Die
Cölomtheorie” (1881) ja „Untersuchungen zur
Morphologie und Physiologie der Zelle”
(1884-87), yksin: „Die Zelle und die Gewebe”
(1892-98). Hänen erinomainen teoksensa
„Lehrbuch der Entwicklungsgeschichte des Menschen
und der Wirbeltiere” (8:s pain. 1906)
samoinkuin tästä lyhennetty ja muovailtu „Die
Elemente der Entwicklungslehre des Menschen und
der Wirbeltiere” (3:s pain. 1907) ovat meilläkin
tunnettuja yliopistollisia kurssikirjoja. Muita
teoksia: „Handbuch der vergleichenden und
experimentellen Entwicklungslehre der
Wirbeltiere” (1901), „Allgemeine Biologie” (1906).
2. Richard H. (s. 1850), edellisen veli, v:sta
1885 Münchenin yliopiston eläintieteen ja
vertailevan anatomian professori, 1910 rehtori.
Tutkinut erittäin ansiokkaasti sädejalkaisia,
merivuokkoja ja meduusoja sekä munasolua (ks. ed.).
Julkaissut m. m.: „Die Protozoen und die
Zelltheorie” (1902), „Zur Histologie der Radiolarien”
(1876), „Der Organismus der Radiolarien” (1879),
„Die Actinien der Challenger-Expedition” (1882),
yhdessä veljensä kanssa: „Das Nervensystem und
die Sinnesorgane der Medusen” ja „Der
Organismus der Medusen und seine Stellung zur
Keimblättertheorie” (1878), „Lehrbuch der Zoologie”
(8:s pain. 1907) on meilläkin yliopistollisena
oppikirjana. (E. W. S.)
Hertz [-rts], Heinrich Rudolf (1857-94),
saks. fyysikko, alkoi lukiosta päästyään 1875
valmistautua sekä käytännöllisesti että
teoreettisesti insinööriksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän
kuitenkin muutti opintosuunnitelmansa
puhtaasti tieteelliseksi, opiskellen ensin Münchenin
ja sitten Berliinin yliopistossa. Hän oli
Helmholtzin etevin oppilas ja alkaen v:sta 1880 hänen
apulaisenaan. V. 1883 H. sai dosentin paikan
Kielin yliopistossa, tuli 1885 fysiikan
professoriksi Karlsruhen teknilliseen korkeakouluun ja
1889 Bonnin yliopistoon. H:n aikaisemmat
tutkimukset ovat vaihtelevaa sisältöä. Hän otti
ratkaistakseen kysymyksen, onko galvaanisella
virralla elävää voimaa, tutki magneettien välillä
pyörivien johtavien pallojen induktsionia ja
pysyväisen patterin kiillepurkausta, sekä osoitti
etteivät katodisäteet yhdy virransuuntaviivoihin.
Hän ulotti myöskin työnsä kimmoisuusopin,
meteorologian ja matemaattisen fysiikan,
eritoten elektrodynamiikan alalle. Kuuluisaksi hän
tuli elektrodynamisia aaltoja koskevilla
tutkimuksillaan. V:sta 1861 on tieteessä teoria, jonka
Maxwell, nojaten Faradayn käsitykseen
sähkövoiman leviämisestä, on rakentanut. Tämä
teoria — Faraday-Maxwellin teoria — hylkää
siihen asti voimassa olevan käsityksen
kaukovaikutuksesta ja selittää, että kahden aineellisen
kappaleen sähköstä tai magnetismista aiheutuva
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
