Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Histiaios ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
493 Histiaios-
Histiaios (lat. Histiæus), Persian ylivallan
alainen Miletoksen käskynhaltija. II. seurasi
Dareios I:tä hänen retkelleen skyyttalaisia
vastaan 513 e. Kr. ja pelasti tämän ynnä
persialainen sotajoukon vastustamalla Miltiadeen (ks. t.)
ehdotusta, että Tonavan poikki rakennettu silta,
jota vartioimaan H. muiden kreikkalaisten
ruhtinasten muassa oli jätetty, purettaisiin. Palkaksi
tästä teosta H. sai Dareiokselta Traakiassa
sijaitsevan Myrkinoksen kaupungin. Kun H.
sittemmin ryhtyi vallanhimoisiin hankkeisiin, otti
kuningas hänet hoviinsa Susaan pitääkseen häntä
silmällä. Mutta H. sai Susasta käsin tilaisuutta
yllyttää vävyään ja seuraajataan Aristagorasta
(ks. t.) nostattamaan joonialaiset kapinaan,
tai-vuttipa kuninkaan antamaan itselleen
sotajoukon, jonka etunenässä hän läksi Sardeeseen
muka kukistamaan kapinaa. Mutta kun hän
perille päästyään itse astuikin kapinan johtoon,
joutuivat hänen vehkeensä ilmi, jonka vuoksi
hänen täytyi paeta. Vaihtelevan elämän jälkeen
ja oleskeltuaan milloin missäkin (m. m.
Bysan-tionin seuduilla) hän joutui persialaisten vangiksi
ja mestattiin (493 e. Kr.). E. R-n.
Histogenia (kreik. liisto’s = kudos, ja genein
- syntyä), orgaanisten kudosten muodostumisen
oppi.
Histologia (kreik. histo’s = kudos, ja logos =
oppi), oppi eläinruumiin hienoimmasta,
enimmäkseen vain mikroskoopin avulla havaittavasta
rakenteesta. Sairaiden kudosten h:aa käsittelee
patologinen h. Harvoin h. sanaa käytetään
kasvitieteessä. Koska kudosten rakennetta
harvoin voidaan tutkia niiden eläessä, ovat ne
tutkimista varten tapettavat mahdollisimman
luonnolliseen tilaan, fikseerattavat (vrt. F i
k-seerata). Sen jälkeen ne, tavallisesti n. s.
mikrotomin avulla, leikellään ohuiksi,
läpinäkyviksi levyiksi, mutta ovat sitä ennen
kovetettavat, karkaistavat, ja senjälkeen vielä
kyllästytettävät ja upotettavat sulaan paraffiiniin,
tai eelloidiiniin. Jotta leikkauksissa
mikroskoopilla tarkastettaessa eri kudososat voitaisiin
erottaa, on niitä vielä käsiteltävä värjäysaineilla.
Tieteellisen h:n perustivat Pinel, Biehat,
Bergmann, Reichert, Remak, Bischoff, Kölliker,
M. Schultze ja Leydig, sen mainittavimpia
edistäjiä ovat Bütschli, Flemming, Rabel, van
Bene-den, O. ja R. Hertwig, Boveri y. m. Patologisen
histologian perustaja on Virchow.
Histolyysi (kreik. histo’s = kudos, ja lysis
-hajoittaminen), kudoksen hajoaminen tai
häviäminen; tarkoittaa sekä jonkin taudillisen ilmiön,
esim. märkimisen aikaansaamaa kudoksen
kuoleutumista, hajoamista ja häviämistä, että
myöskin jonkin elimen luonnonomaisesti tapahtuvaa
vähittäistä pienenemistä ja ehkä lopullista
katoamista (esim. thymus- 1. kateenkorva-rauhasen
vähittäinen surkastuminen, sammakonpojan
pyrstön häviäminen ja täydellisen muodonvaihdoksen
alaisissa hyönteisissä erinäisten kudosten ja
elinten katoaminen uusien tieltä).
M. O-B. d E. W. S.
Historia (lat., kreik.) on esitys siitä, miten
jokin asia on aikojen kuluessa kehittynyt, ja
itse tuo kehityskulku. Kun maailmassa kaikki
on ollut tämmöisen kehityksen alaisena, on
kaikella myöskin historiansa, ja niin puhutaan esim.
luonnonhistoriasta j. n. e., mutta erit-
-Historia 494
täinkin tarkoitetaan h:lla ihmisellisten olojen
kehitystä yksinkertaisista aluista nykyiselle
kannalleen. Milloin h:sta semmoisenaan ilman muuta
puhutaan, ou h. käsitettävä tässä jälkimäisessä
merkityksessä. Usein erotetaan kuitenkin
kehityksen vanhin aikakausi, jolta ei ole olemassa
mitään yksityiskohtaisia kirjallisia tietoja, n. s.
esihistorian (ks. t.) nimellä, ja varsinaisen
h:n kuvattavaksi jää siis se aika, jolta meille
on säilynyt sellaisia tietoja. Esitettävän aineen
laajuuteen nähden h. voi olla:
maailmanhistoria, kun se käsittelee koko ihmiskunnan
kehitystä; kansallishistoria, joka
esittää eri maiden tai kansojen historiaa; p a
i-k a 11 i s h i s t o r i a, taikkapa esitys jonkun
erikoisen historiallisen ilmiön,
tapauksen tai henkilön vaiheista ja kehityksestä
(monografia). Toiseksi voi esitys myöskin
koskea joko historiallista kehitystä
kokonaisuudessaan tai jotain eri puolta siitä: valtiollista
historiaa, taloushistoriaa, kirkkohistoriaa j. n. e.
Aikaan nähden h. jaetaan yleisesti kolmeen
suureen ajanjaksoon: vanha aika, jonka
katsotaan päättyvän Rooman valtakunnan lopulliseen
hajaannukseen v. 395, k e s k i-a i k a, joka alkaa
siitä ja kestää Ameriikan löytämiseen taikka
uskonpuhdistuksen alkuun, ja uusi aika sen
jälkeen. H:n esitystapa on kronologinen,
ajanmukainen, s. o. se esittää tapauksia siinä
järjestyksessä kuin ne ajassa ovat tapahtuneet:
sen ohella on mainittava myöskin
synkronia-t i n e n, joka asettaa vierekkäin ja vertailee
toisiinsa samanaikuisia tapauksia eri maissa;
maantieteellinen, jolloin aineen jaoitus
tapahtuu maantieteellisten näkökohtien
perusteella ja biografinen, joka käsittelee
historiallisia tapauksia ryhmittäen niitä erikoisten,
kehitykseen mahtavasti vaikuttaneiden
henkilöiden ympärille.
Historiankirjoituksen vanhimpia muotoja
olivat annaalit (< lat. annus, vuosi), jotka
lyhyesti vuodesta vuoteen panivat muistoon
tärkeitä tapahtumia, ilman varmaa yhtenäisyyttä, ja
aikakirjat 1. kronikat(< kreik. Jchronos,
aika), jotka samoin tarkassa aikajärjestyksessä,
mutta yhtenäisesti kertoivat historiallisia
tapauksia. Kronikoista kehittyi varsinainen
kertova historia, joka ennen muuta koettaa
kuvata tapauksia ja henkilöitä niin
todenmukaisesti ja elävästi kuin mahdollista, jota vastoin
pragmaattinen historia,
historiankirjoituksen korkein laji, pitää tapausten sisällisen
yhteyden ja niiden vaikuttavien syiden
ilmisaa-mista ja selvittämistä päämääränään.
Nykyaikainen h.-tutkimus joko
deskriptiivisesti koettaa niin tarkkaan kuin suinkin
valaista itse tapausten kulkua, tai pyrkii
geneettisesti niiden syntyä ja kehitystä johtamaan
ja selittämään. Lähteiden arvostus, kritiikki,
joka vanhemmalle ajalle oli miltei tuntematon,
on nykyaikaisen h.-tutkimuksen kulmakivi.
Itämaisilla kansoilla ei h. kehittynyt annaaleja
ja kronikoita edemmäksi. Vasta Kreikanmaalla
syntyi todellinen historiankirjoitus, jonka
ensi-mäisenä edustajana, „historian isänä",
mainitaan, eikä ilman syyttä, Herodotos (ks. t.).
Hänen jälkeensä ovat huomattavimmat kreik.
historioitsijat Thukydides, Ksenophon ja Polybios.
Roomassa ovat Cæsar, Sallustius, Livius ja
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
