- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 3. Haggard-Kaiverrus /
981-982

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Inkunablit ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

981

Inkunablit—Inkvisitsioni

982

v. 1500 ja siia kuuluvat kirjapainotaidon
esikoisiin. Vanhimmat inkunaabelit painettiin aina
folio-kokoon. Ensimäinen nelitaitteinen painettu
teos oli eräs „Vocabularium", 1467.
Kahdeksan-ia kaksitoistataitteisia painettiin n. v:sta 1470,
kuusitoistataitteisia v:sta 1473. Kirjapainon ensi
vuosikymmenien aikana käytettiin enimmäkseen
pergamenttia. Kirjasimet olivat fraktuuraa;
antikva tuli vasta myöhemmin. Alkukirjaimet
(ks. Initsiaali) maalattiin käsin jäljestäpäin.
Kun tämä työ ei kuulunut varsinaisille
kirjanpainajille, jäivät inkunaabelit usein
alkukirjaimia vaille. Nimilehti puuttuu vanhimmista
paleo-tyypeistä. Lopussa on usein n. s. kolofon, jossa
mainitaan painopaikka, -vuosi ja painajan nimi.
1400-luvulla painettujen kirjain luku nousee
20,000:een. Vähitellen tehtiin uusia
parannuksia: sivunumerot (v:sta 1470), arkinmerkit(v:sta
1472), kustodit (n. 1470) j. n. e.

Inkunablit ks. Inkunaabelit.

Inkvisiittori (ks. Inkvisitsioni),
inkvi-sitsionituomioistuimen jäsen.

Inkvisitsioni (lat. inquisl’tiö - tutkiminen;
Inquisitio hcereticæ pravitatis = kerettiläisen
vääräoppisuuden tutkiminen),
roomalais-katoli-sen kirkon perustama tuomioistuin
vääräoppisten ja luopioiden etsimiseksi ja rankaisemiseksi.
Ei mistään roomalaiskatolisen kirkon laitoksesta
ole olemassa enemmän erilleenkäypiä arvosteluja
kuin inkvisitsionista. Tavanomainen katolinen
apologetiikka puolustaa inkvisitsionia sillä, että
kirkko ou täyttänyt vain velvollisuutensa
erottaessaan toisistaan oikeauskoiset ja kerettiläiset,
kaikki ulkonainen pakko ja julmuus laukeaa
kokonaan maallisen vallan osalle ja myös vastuulle.
Sitäpaitsi on olemassa katolisella taholla kaksi
teoriaa inkvisitsionista: joko se selitetään
keskiaikaisista sivistysoloista luonnollisesti
esillekas-vaneeksi, hengellisen ja maallisen
oikeudenkäytön yhteistoiminnan muodoksi, jolla ainoana
tehokkaana keinona kristikunnan pelastamiseksi
ou ollut relatiivinen, historiallinen
oikeutuksensa, mutta joka meidän korkeamman
sivistyksemme samaten kuin ehdottoman
rakkauden-uskonnon kannalta katsoen on pidettävä
vääränä (vapaamieliset katolilaiset ja eritoten
modernistit) ; tai sitä ylistellään siunaukselliseksi
laitokseksi, johon vieläkin, olosuhteiden sitä
vaatiessa, voidaan turvautua (yleensä
ultramon-tanistit, ja, mikäli näyttää, kirkon nykyinen
johto). Protestanttiselta taholta ou
inkvisit-sionin historiallisen tutkimisen avulla koetettu
osoittaa sen teorian pakanallinen alkuperä ja sen
julmuus. Dogmaattisesti i. perustuu kirkon
oikeuteen ja velvollisuuteen määrätä jäsentensä
uskosta ja siveellisyydestä sekä suojella heitä
väärästä opista. Vanhassa kirkossa ei
kuitenkaan tunnustettu oikeutta käyttää tähän
tarkoitukseen ulkonaisia pakkokeinoja, vaan
päinvastoin kirkonopettajat vetosivat Jeesuksen
vertaukseen nisuista ja lusteista ja niinpä
kerettiläisyyttä vastustettiin hengenaseilla. Theodosius
on ensimäinen kristitty keisari, joka
kirkonkirouksen rinnalle asetti kuolemanrangaistuksen
aseeksi (manikealaista) kerettiläisyyttä vastaan,
mutta lienee sekin tarkoitettu enemmän
uhkaukseksi. Nähdessään pakanuudesta lainatun
ulkonaisen pakon tehokkuuden taistelussa Afrikan
donatisteja vastaan Augustinus, luopuen aikai-

semmasta käsityksestään, ryhtyi puolustamaan
uskonnollista pakkoa ja ruumiillisen
rangaistuksen (ei kuitenkaan
kuolemanrangaistuksen)käyttöä toisuskoisia vastaau, ollen tässä, kuten niin
monessa muussakin kohden, vastaisen
(keskiaikaisen) kehityksen määrääjänä. — Kului
kuitenkin vuosisatoja, ennenkuin uskonnollisen
pakon ja kerettiläisyyden väkivaltaisen hävittämi
sen teoria tuli länsimailla hyväksytyksi.
Varsinaiselle i:lie kehittyy oikea maaperä siitä
paavien maailmanvallan täydellisyydestä, jota
ensi-mäisenä edustaa Gregorius VII. Silloin
poikkeaminen kirkonopista leimattiin rikokseksi
Jumalan majesteettia vastaan, joten roomalaisen
oikeuden säädökset majesteettirikoksesta voitiin
sovittaa kerettiläisiin, ja tälle sovittamiselle
antoi erikoista aihetta 1000-luvulta alkanut
kata-rien (ks. t.) nopea leviäminen. Kolmannessa
lateraanisynodissa 1179 päätettiin ottaa
maalliset rangaistukset avuksi, milloin hengelliset
keinot eivät auttaneet taistelussa kerettiläisiä
vastaan (ei vielä kuolemanrangaistusta). Mutta
kun katarilaisuus yhä yltyi, perusti paavi Lucius
III 1184 varsinaisen inkvisitsioni
tuoni i o i s t u i m e n, ja piispoille annettiin
tehtäväksi kerettiläisten etsiminen ja rankaiseminen;
samoihin aikoihin tehtiin Fredrik Barbarossan
kanssa sopimus tutkittujen ja taipumattomien
kerettiläisten luovuttamisesta maalliselle
vallalle, joka puolestaan sitoutui saattamaan heidät
rangaistukseen, kirkko kun ,,ei janonnut verta".
Innocentius III täydensi neljännessä
lateraanisynodissa 1215 järjestelmää siten, että maalliset
viranomaiset ankarimman kirkollisen pannan
uhalla velvoitettiin täytäntöönpanemaan kirkon
kerettiläisille määräämät rangaistukset.
Kuolemanrangaistusta kirkko ei vieläkään
virallisesti ollut hyväksynyt. Rovion
käytäntöön-ottaminen on G r e g o r i u s IX:n tointa
(Toulousen kokouksessa 1229; inkvisitsioni aina muodon
vuoksi kussakin tapauksessa anoi, ettei verta
vuodatettaisi). Kun piispat paavin mielestä
eivät olleet tarpeeksi innokkaita, asetettiin
piispallisen inkvisitsionin rinnalle erikoinen virasto,
Sanctum officium („pyhä palvelus", vieläkin
käytännössä oleva katolisen kirkon inkvisitsionin
nimitys) ; 1232 saivat munkit, eritoten
dominikaanit, tehtäväkseen tällaisten
paavillisten tuomioistuinten muodostamisen. Niiden
jäsenet, inkvisiittorit, asetti paavi itse
munkkikuntien päälliköiden ehdotuksesta. Oikeudenkäynti
tehtiin salaiseksi ja todistajain kuulustelu
sellaiseksi, että syytetty joutui oikeudettomaksi.
Vieläpä Innocentius IV, roomalainen oikeus
lähteenään, sääsi 1252 kidutuksen (yksinpä
todistajiakin voitiin kiduttaa). Kerettiläiseu
luovuttaminen maalliselle vallalle tapahtui
juhlallisin menoin ja inkvisiittorin yleisölle
pitämällä puheella, jota Espanjassa nimitettiin auto
de †é (uskon toimitus), josta sittemmin autodafea
(ks. t.) johtui itse teloituksen nimitykseksi.
Paavillisen inkvisitsionin langettamain
kuolemantuomioiden luku on kuitenkin melkoista
pienempi, kuin tavallisesti on sanottu; paljoa
tavallisempi oli elinkautinen vankeus, joka
senaikuisissa vankilakomeroissa ei useinkaan
ollut kuolemaa parempi. Itse asiassa tehoisin
rangaistus oli o m a i s u u d e n m e n e t y s, joka ei
kohdannut vain eläviä, vaan myös kauan sitten

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Sat Dec 21 13:45:49 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/3/0531.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free