Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Intian kielet ja kirjallisuus - Intian-meri ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1033
Intian-meri—Intian uskonnot
1034
taan harjoitettu Intiassa, vaan se oli myös
oppineiden tutkimusten esineenä. — Luonnontieteistä
näyttää ainoastaan lääketiede saaneen
harjoittajia. Vanhin tunnettu lääketieteellinen teos on
„Caraka-samhitä" (engl.:ksi käänt. A. C.
Kavi-ratna, 1897), jonka tekijä Caraka oli kuningas
Kaniskan (l:sellä vuosis. j. Kr.) hovilääkärinä;
kuuluisin lääketieteellinen teos on
„Sugruta-sam-hitä" (käänt. m. m. Hoernle, 1897). Sugruta ei
ole voinut elää myöhemmin kuin 4:nnellä
vuosis. j. Kr. Eläinlääketaitoakin harjoitettiin;
niinpä tiedetään, että kuningas Agoka 3:nnella
vuosis. e. Kr. teetti useita eläinsairaaloita.
Mui-nais-Intian etevin opinahjo, Taksagllän
(kreikkalaisten ja roomalaisten Taxila) yliopisto
Luoteis-Intiassa, joka laitos oli olemassa jo l:sellä
vuosituhannella e. Kr., oli erittäinkin kuuluisa
lääke-opillisesta tiedekunnastaan, (vrt. J. Jollv,
„Medioin" teoksessa „Grundr. d. indo-arischen
Philologie", 1901). [Yleistä kirjallisuutta: Max
Müller, „A history of ancient sanskrit literature"
(2:nen pain. 1860) ; A. Weber, „Akad. Vöries,
über indische Literaturgeschichte" (2:nen pain.
1876) ; L. v. Schroeder, „Indiens Literatur
und Kultur in historischer Entwickelung"
(1887) ; A. Macdonell, „A history of sanskrit
literature" (1903) ; H. Oldenberg, „Die Literatur
des alten Indien" (1903) ; V. Henry, „Les
Litté-ratures de l’Inde" (1904) ; R. Pischel, „Die
indische Literatur", teoksessa „Die Kultur der
Gegenwart" (1906) ; M. Winternitz, „Geschichte der
indischen Litteratur" (I osa, 1908).] J. N. R.
Intian-meri ks. Intian valtameri.
Intian punainen, maalaustaiteessa
rautaoksidista valmistettu, purppuraan vivahtava väri.
Intian saaristo ks. 11 ä-I ntian saaristo.
Intian uskonnot. Kun arjalaiset kansat
toisella vuosituhannella e. Kr. saapuivat Intiaan,
oli heidän uskontonsa elämäniloista
luonnonpal-velusta. He palvelivat loistavaa taivasta
(Varu-naa), ilman jumalaa (Indraa), tulen jumalaa
(Agnia) sekä aurinkoa useammalla eri nimellä
(Püsan, Sürva, Savitar). He lauloivat ihanissa
uhrilauluissa näiden jumalien kunniaa ja
kertoivat jumalaistaruja Indran sankariteoista,
varsinkin hänen taistelustaan talvihirviötä Vritraa
vastaan, jonka hän salamallaan tappaa. He
tiesivät myöskin kertoa pelottavasta Rudrasta,
joka nuolillaan ampuu karjaa ja jonka seurassa
hurjat myrskynhenget (marutit) kulkevat.
Taistelunhaluinen Indra nautti erityisesti
sotilasten palvelusta, jota vastoin lempeä Agni oli
pappien suosikki. Agni, joka uhritulena suitsusi
taivasta kohti, ajateltiin samalla itse papiksi,
jumalten ja ihmisten välittäjäksi.
Intialaisten varsinaisia jumalia olivat siis
alkuaan taivaalliset valoilmiöt (dëvat). Näille
myöskin uhrit annettiin, auringolle päivännousussa
ja tasauspäivinä ja kuulle täysikuun aikana.
Myöskin auringon- ja kuunpimennykset antoivat
aihetta uhreihin. Uhratessa oli papeilla tärkeä
merkitys, ja jo aikaisin mainitaan eri
pappis-kuntia eri tehtäviä varten. Mutta ennen kaikkea
tuli pappien pitää mielessään pyhät laulut ja
uhratessa osata niitä virheettömästi lausua.
Pyhiä lauluja nimitettiin nimellä Veda, joita
erotettiin 4 kokoelmaa: 1. Rigveda 2. Sämaveda 3.
Yajurveda 4. Atharvaveda. Tärkein näistä
kokoelmista on Rigveda, jonka laulut ovat ehkä 1000
vuoden kuluessa syntyneet. Näitä myöhempää
alkuperää ovat proosakokoelmat: brähmanat ja
sütrat sekä filosofiset kirjoitukset
upanisa-dit (noin vuodelta 1000 e. Kr.).
Veda-uskonto kehittyi osaksi ulkonaisista
vaikutteista, osaksi sisällisistä syistä. Kun
arjalaiset tulivat Etu-Intiaan, tapasivat he täällä
aikaisempia asukkaita, n. s. dravida-kansoja y. m.,
joiden uskonnosta he saivat monipuolisia
vaikutuksia. Näillä oli yleisenä tapana henkien
palvelus; erotettiin maanhenkiä,
vuorenpeikkoja, vedenhaltijoita, kodinhaltijoita j. n. e., joiden
lepyttämiseksi käytettiin taikoja ja loitsuja.
Arjalaiset erottivat itsensä tosin kastijaon
kautta tarkoin alkuasukkaista, joita he
neljäntenä kastina (südras) suuresti halveksivat,
mutta siitä huolimatta näiden uskonnolliset
käsitykset ja menot tunkeutuivat myöskin ylempiin
kasteihin [1. bramiinit (papit) 2. ksatrijas
(sotilaat), 3. vaigyas (maanviljelijät).] Myöskin
sielunvaellusopin näyttävät arjalaiset
alkuasukkailta omistaneen, se kun esiintyy vasta
myöhemmissä Veda-runoissa.
Vielä tärkeämpi oli sisäisistä syistä
Veda-uskonnossa tapahtunut kehitys. Kun uhrin
ajateltiin tehokkaasti vaikuttavan jumaliin, ruvettiin
vähitellen pitämään uhria yhtenä pääjumalana.
Näin kohosi jo aikaisin Soma, uhrineste,
jumalien joukkoon. Mutta erityisesti sai uhrirukous
(b rahinan) suuren arvon. Olihan koko uhri
riippuva uhrirukouksen oikeasta lausumisesta, ja
siten siitä tuli vähitellen pääjumala, B r a h m a.
Brahma oli varsinaisesti pappien, bramiinien
jumala. Hän identifioitiin ihmisen sisimmän
hengen, ätmanin kanssa ja käsitettiin
persoonattomaksi kaikkeuseloksi.
Noin 1000-500 e. Kr. kehittyi Veda-uskosta
panteistinen ja pappisvaltainen brahmalaisuus
(ks. t.) Tämäkin on pelastususkonto, mutta sen
tarkoituksena ei ole pelastus synnistä vaan
elämästä yleensä. Brahmalaisuuden myöhempiä
muo-muodostuksia ovat: Vedanta-filosofia (ks. t.) ja
Jaina-lahko (ks. t.). Brahmalaisuuden
yksipuolista pappisvaltaisuutta ja asketismia nousi
vastustamaan Buddha (ks. t.). Hän antoi
uuden vastauksen pelastuskysymykseen. Hän
hylkäsi niin hyvin hekumallisen
nautinto-elämän kuin itsekidutuksen ja esitti sen
sijaan oikean „keskitien" („oikea usko", „oikea
päätös" j. n. e.), joka päättyy täydelliseen
elämänhalun voittamiseen, Nirvanaan (= sammumiseen).
Buddhalaisuus, joka tavallaan aukaisi saman
pe-lastustien kaikille ihmisille ja siten lievensi
kasti-jakoa, saavutti ennen pitkää suuren vallan
Intiassa, ja oli siellä hallitsevana uskontona n. 1,000
vuotta. Mutta n. 600 j. Kr. bramanismi saavutti
Intiassa uuden kukoistuksen ja buddhalaisuus
tungettiin vähitellen Etu-Intiasta pois. Sen sijaan se
levisi Tibetiin, Kiinaan ja Japaniin. Eteläisen
buddhalaisuuden päämaat ovat Taka-Intia ja
Ceylon.
Taistelussa buddhalaisuutta vastaan olivat
bramiinit jälleen lähestyneet varsinaista
kansanuskontoa ja omistivat sen persoonalliset jumalat,
joista tärkein Pohjois-Intiassa oli V i s n u ja
Etelä-Intiassa Q i v a. Suurissa eepoksissa,
Mahä-bhäratassa ja Rämävanassa, näyttelevät pääosaa
K r i s n a ja Rämä, jotka molemmat ajatellaan
Visnun inkarnatsioneiksi. Nyt syntyi myös uusi
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
