Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Itämainen kirkko - Itämainen kysymys
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1185
Itämainen
kysymys
1186
sena kuin kreikkalaiset kirkkoisät ja seitsemän
ensimäistä oikumeenista konsiilia sen ovat
esittäneet. Tärkein ja oikeastaan ainoa ehdottomasti
sitova Itämaisen kirkon tunnustuskirja on n
i-k e a 1 a i s-k onstantinopolilainen
tunnustus. Muista tunnustuskirjoista, jotka
oikeastaan ovat vain tuon tärkeimmän selityksiä,
mainittakoon: Confessio orthodox a, v:lta
1638, Confessio Dosithei v:lta 1672 ja
patriarkka Gennadiuksen
uskontunnustus Muhammed II: Ile. Filaretin ven.
katkismus (v:lta 1867) on myös verrattain laajalle
levinnyt. 3) Miltei tärkein Itämaisen kirkon
yhdistävä side on yhteinen kultti, se kun
on se uskonnollis-kirkollisen elämän muoto, joka
kansantietoisuuteen on lujimmin juurtunut.
Seurustelu Jumalan kanssa tapahtuu mysteerikultin
avulla, monien merkkien, kuvien ja vihkimysten
avulla. Yhteistä kultti-kieltä ei ole (neljä eri
kieltä on käytännössä: kirkollinen kreikka,
sla-vonian, romaanian ja arabian kieli), mutta
muuten kultti on muodoltaan ja sisällykseltään
kaikkialla yhtäläinen. Itämaisella kirkolla on omat,
sille ominaiset pyhimykset, paastot ja juhlat.
Jo ennestään lukemattomien pyhimysten sarjaan
liitetään yhä uusia. Pyhimykset, jotka
luonnollisesti tekevät ihmeitä, ovat alemmalla
sivistys-asteella oleville miltei Jumalan arvoisia. Neljä
vuotuista paastoa on: pitkäpaasto ennen
pääsiäistä, apostolipaasto pääsiäisenjälkeisestä
sunnuntaista lähtien, Maarianpaasto 1 p:stä elok.
ja adventtipaasto. Ainoastaan ensiksi mainittu
on 40 päivän pituinen. Mutta kun itämainen
kirkko ei paastoa lauantaina eikä sunnuntaina,
kestää sen paastoaika 8 viikkoa, jotavastoin
room.-kat. kirkossa 6 ’/j viikkoa (Photiuksen
ajoista saakka tärkeimpiä eroavaisuuksia itä- ja
länsimaisen kirkon välillä). Juhlia on runsaasti;
ne jakaantuvat suuriin (luvultaan 12),
keskisuuriin ja pieniin. Vaikka useina pieninä juhlina
saa tehdä työtä, ei vuoden työpäivien luku
kohoa yli 260-270. Sakramentteja on itäm.
kirkossa Lyon’in kokouksesta (1274) alkaen 7,
nim.: a) kaste, johon liittyy b) voitelu
(edellinen puhdistaa synnistä, jälkimäinen
välittää uudestisyntymistä); c) ehtoollinen, jossa
sekä papeille että maallikoille jaetaan molempia
aineita (leivän tulee, toisin kuin room.-kat.
kirkossa, ehdottomasti olla hapanta) ;
muuttumis-(transsubstantsiatsioni-) ja messu-uhriopit samat
kuin room.-kat. kirkossa; d) rippi, johon
kaikista sakramenteista vähimmin pannaan
painoa; e) rukousöljy (eukhelaion), vastaa
tavallaan room.-kat. kirkon viimeistä voitelua,
mutta sitä käytetään sairaustapauksissa silloin,
kun on toivoa ruumiillisesta parantumisesta; sen
saavuttaminen on suuri etu; f) avioliitto ja
g) papiksivihkiminen. —
Hierarkkisessa arvoasteikossa on kolme
pääluokkaa: diakonit, presbyteerit (papit) ja piispat.
Diakonien alapuolella on vielä kirkollisia
viranomaisia; pappeja on useita eri arvoasteita,
samoin piispoja (piispa, arkkipiispa, metropoliitta,
patriarkka). Piispoja alemmat kirkonmiehet
saavat mennä kerran naimisiin, ei kuitenkaan
lesken kanssa. Ylempi papisto otetaan tavallisesti
luostareista; alempi papisto on useimmiten
varsin alhaisella sivistysasteella.
Munkkilai-toksessa ei ole eri veljeskuntia; periaatteessa
38. HI. Painettu 11.
on vieläkin Basilius Suuren sääntö voimassa,
vaikka eri paikoilla on joitakin eri vivahduksia.
Ominaista on m. m. se, että ainoastaan
siveyden lupaus ehdottomasti vaaditaan. Luostareita
on sekä munkkeja että nunnia varten. Paitsi
vars. luostareita (monastëria, laura), on olemassa
munkkikyliä (sketai) ja erakkopaikkoja (kelliä).
[Loofs, „Symbolik oder chr. Konfessionskunde"
I (1902); Kattenbusch, „Lehrb. der vergl.
Konfessionskunde", I. „Die orth. anatholische Kirche"
(1892) ; W. Norden, „Das Papsttum und Bysanz,
Die Trennung beider Mächte und das Problem
ihrer Wiedervereinigung bis zum Untergang des
byzant. Reichs" (1903); O. Hübner, „Geogr.
sta-tist. Tabelle" (Konfessionsstatistik).] K. ö.
Itämainen kysymys on kysymys niiden
vaikeuksien ratkaisemisesta, joita Turkin valtakunta
on tuottanut Euroopan valtiotaidolle. Kun Turkki
1700-luvun alusta lähtien alkoi heikontua,
houkutteli tämä seikka aluksi Venäjää, myöhemmin
muita Euroopan valtioita yrittämään sen
kustannuksella lisätä alueitansa. Houkutus on ollut
sitäkin suurempi, kun Turkin maantieteellinen
asema on erinomaisen tärkeä sekä sotilaallisessa
suhteessa että yleisen maailmankaupan kannalta:
seu hallussa ovat sekä tie Mustalle-merelle että
suorin tie Intiaan, Suezin-kanavakin kun on
ollut, ja on yhä vielä nimellisesti, Turkin aluetta.
Itämainen kysymys onkin sen johdosta etenkin
viimeisten sadan vuoden kuluessa ollut niin
tärkeänä tekijänä Euroopan politiikassa, että
saattaa sanoa etukädessä juuri sen useimmiten
määränneen suurvaltojen keskinäiset suhteet ja
ryhmitykset. Kysymyksen ratkaisun vaikeutta on
vielä suuresti lisännyt se, että Turkin
muhamettilaisten ja kristittyjen alamaisten välinen
ristiriita ja hallituksen tahdonpuute tai
kykenemättömyys sen sovittamiseen sekä kansallinen
hajanaisuus ovat vaatineet Euroopan valtain
puuttumista Turkin sisällisiin oloihin. Aina 1700-luvun
loppuun saakka Euroopan valtiot katsoivat
kristillisyytensä velvoittavan pitämään Turkkia
vi-hamiehenä, mutta siitä lähtien tämä näkökanta
yhä selvemmin on saanut väistyä
hyötynäkökan-nan tieltä; milloin omat edut niin ovat vaatineet,
ovat vallat olleet valmiit tarttumaan aseisiinkin
Turkin eheyden säilyttämiseksi. Kauan
noudattivat vallat itämaisessa kysymyksessä vaihdellen
kahta erisuuntaista politiikkaa, sekaantumis- ja
loukkaamattomuuspolitiikkaa, milloin on toinen,
milloin taas toinen ollut määräävänä. 1800-luvun
lopulla saattaa sitten sanoa joutuneen
käytäntöön kolmannen menettelytavan, reformipolitiikan,
joka, pitäen kiinni Turkin eheyden
säilyttämisestä, on vaatimalla sisällisten uudistusten
toimeenpanemista pyrkinyt selvittämään
vaikeuksia ainakin toistaiseksi. — Itämainen kysymys on
ollut polttavimmillaan Kreikan kapinan aikana
(1821-29), Egyptin yrittäessä vallata Syyrian
(1833-40), Krimin sodan aikoihin (1850-luvulla)
ja melkein taukoamatta v:sta 1875-76 lähtien,
jolloin puhkesivat Bosnia-Hertsegovinan ja
Bulgaa-rian kapinat ja Serbian ja Montenegron
hyökkäyssota laajoine seurauksineen: Venäjän
voittoisa retki „uskonveljiä ja heimolaisia auttamaan"
ja Euroopan suurvaltain väliintulo Bismarckin
johdolla estämään Venäjää toteuttamasta
suunnitelmiaan. Berliinin kogressin (1878) välittömiä
seurauksia oli suurvaltojen entisestään kiihtynyt
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
