Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Itämeren-maakunnat - Itämeren-sopimus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1193
Itämeren-sopimus
1194
löytö joutunut 400-luvulla j. Kr. Ensimäisen
ajanjakson muinaisesineet liittyvät
germaanilaiseen kulttuuripiiriin, ollen lähinnä Suomesta ja
Itä-Preussista löydettyjä muinaisesineitä. —
Rautakauden myöhäisempi ajanjakso on
löytö-rikas ja monipuolinen. Esinemuodot ovat
samankaltaisia kuin yleensä länsisuomalaisten
heimojen asumusaloilla. Runsaat koristeet: erilaiset,
niistä etenkin suomalaisille heimoille ominaiset
hevoseukengänmuotoiset soljet, kolmio-, risti- y. m.
neulat, eritavoin pukuihin kiinnitetyt rinnalla
riippuvat ketjut,* monenmoiset helyt, kaula- ja
rannerenkaat sekä pronssilankakierteillä
koristetut puvut y. m. ovat yhteisiä koko
puheenalaisen alueen löydöille. Aseista on keihäs
yleisin. Skandinaavinen viikinkimiekka on
tavallinen alueen länsirannikolla. Koristeihin on
etupäässä käytetty pronssia, kuten ensimäiselläkin
ajanjaksolla, runsaanlaisesti myös hopeaa,
hieman kultaakin. Rahoja, arapialaisia ja
länsimaisia 800-1200-luvuilta, löydetään yleisesti.
Ruumiit haudattiin enimmäkseen polttamatta.
Länsi-Kuurinmaalla sekä Itämeren saarilla on
polttokalmistojakin, samantapaisia kuin
myöhemmän rautakauden kalmistot Suomessa.
Huomattavin puheenalaisen alueen kalmistoista on
Asche-raden Väinäjoen varrella Liivinmaalla. Haudan
paikka on usein merkitty kivipanoksella tahi
kummulla.
Itämeren-maakuntain rautakauden myöhempi
jakso on suomalaisille ja lättiläisille heimoille
omistettava. Kielitieteellisten tutkimusten kautta
on määrätty alueen eri kansallisuuksien väliset
rajat 1200-luvulla. Virolaiset asuivat silloin
suunnilleen samalla alalla kuin nykyään,
liiviläiset Liivinmaan länsiosassa, heistä itään asui
lättiläisiä kautta n. s. puolalaisen Liivinmaan,
molempien kansallisuuksien rajamailla oli
syntynyt seka-asutusta. Kuurinmaalla asui
enimmäkseen lättiläisiä, maakunnan länsiosissa
sitäpaitsi vähin liiviläisiäkin.
Mitenkä kauan mainitut heimot ovat Itämeren
maakunnissa asuneet, käynee vaikeaksi selvittää
muinaistieteen avulla. Muutamat tutkijat (C.
Grewingk, G. Kossinna) ovat otaksuneet
alkuasukkaiden Itämeren-maakunnissa olleen
suomalaisia tahi lättiläisiä heimoja. Montelius,
nojaten vanhempien muinaislöytöjen
germaanilais-peräisyyteen, otaksuu siellä asuneen germaaneja
n. vuoteen 400 j. Kr. A. Hackman otaksuu
suomalaisten heimojen germaanien ohella asuneen
Itämeren maakunnissa jo ensimäisinä
vuosisatoina j. Kr. [„Katalog der Ausstellung zum
X archäol. Kongress in Riga", R. Hausmann,
„Einleitung zur Abteilung Archäologie"; A.
Bielenstein, „Die Grenzen des Lettischen
Volksstammes" ; A. H. Snellman, „Itämeren suomalaiset
itsenäisyytensä aikana" (Suom. muinaism.-yhd.
aikak. XVI).] A. Es.
Historia Venäjän vallan aikana.
Suuren Pohjan sodan kautta, jonka syttymistä
liiviläinen J. R. Patkul (ks. t.) oli ollut
valmistamassa, joutuivat Viron- ja Liivinmaa
Venäjän vallan alle. Riian samoin kuin Tallinnan
antaumuksessa 1710 voittaja lupasi säilyttää
maassa ennen vallinneen oikeuden, evankelisen
uskon ja saksankielisen opetuksen, ja nämä
lupaukset vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa
1721. Katariina II tosin ulotti 1783 I.-m:iin-
kin järjestämänsä käskynhaltijalaitoksen, mutta
yleensä pidettiin annettua lupausta voimassa.
V. 1795 yhdistettiin myöskin Kuurinmaa
Venä-näjään, sittenkuin sen viimeinen herttua Pietari
oli hallituksesta luopunut. V. 1802 Aleksanteri I
uudestaan perusti Tarton yliopiston, jonka
opetuskieleksi tuli saksa. Aleksanterin aikana
1816-19 poistettiin myöskin eri maakunnissa
varsinainen orjuus, mutta se sorrettu ja kurja tila,
jossa saks. aatelisto ja yläluokka sittenkin yhä
piti maakuntien talonpoikaissäätyä, herätti siinä
suurta tyytymättömyyttä, jota
venäläistyttämi-sen harrastajat käyttivät saadakseen pettävillä
lupauksilla 1845-48 suuren joukon kansaa
(140,000 henkeä) kääntymään kreikk.-venäläiseen
uskoon. V. 1835 oli venäläinen lakikirja pantu
voimaan ja samaan aikaan ryhdytty
toimenpiteisiin venäjän kielen käytön edistämiseksi
virastoissa ja opetuslaitoksissa, mutta vielä
kuitenkin sallittiin paikallisten viranomaisten
käyttää saksan kieltä. V. 1866 astuu voimaan uusi
kunnallisasetus, joka jossain määrin vähensi
aateliston etuoikeuksia, mutta yhä jätti kaiken
vallan sen käsiin, joten jyrkkä juopa sen ja
talonpoikaiskansan välillä säilyi. Aikaa myöten
kävivät hyökkäykset I.-m:ain erikoisasemaa
vastaan vain yhä rajummiksi, ja Aleksanteri
III: n noustua valtaistuimelle 1881 ryhdyttiin
maakuntain oikeuksia perinpohjin hävittämään.
Siellä 1884 toimitetun revisionin (Manassein)
jälkeen julistettiin venäjä ainoaksi viralliseksi
kieleksi, samoinkuin koulujen opetuskieleksi.
Myöskin Tarton yliopisto muutettiin
venäjänkieliseksi (ainoastaan teologisessa tiedekunnassa
saatiin vielä pitää luentoja saksaksi).
1860-luvulla oli sekä lättiläisten (Woldemar)
että virolaisten (Jannsen, sittemmin Jakobson)
keskuudessa alkanut kansallinen liike, joka
tarkoitti kansan sivistystilan ja sitä mukaa myöskin
sen aineellisen tilan parantamista. Tämä liike
saavutti jommoistakin menestystä, osoittivatpa venäl.
hallitusmiehetkin sille myötätuntoa ja antoivat
lupauksia, tällä lailla käyttääksensä sitä
vastapainona taistelussa saksalaisuutta vastaan. Mutta
turhaan lättiläiset ja virolaiset panivat näytteille
syvintä alamaista uskollisuuttaan ja lähettivät
kiitossähkösanomiansa Pietariin; kaikista noista
korulauseista ei lopulta tullut mitään. Venäjän
vallankumousvuonna 1905 syttyi I.-m-.issakin
ankaria levottomuuksia, niin hyvin kaupungeissa
kuin maaseudullakin, muutamia aateliskartanolta
poltettiin tai ryöstettiin ja joku tilanherra
surmattiin, mutta lyhyen menestyksen jälkeen kapina
tukehutettiin veriin venäl. sotaväen ja
saksalaisten paronien yhteistoiminnalla. [M. J. Eisen,
„Eesti, Liivi ja Kuura maa ajalugu" (1877);
Seraphim, „Geschichte Liv-, Est- und Kurlands"
(1894, 1897); J. Eckardt, „Livland im 18.
Jahrhundert" (1876) ; F. Bienemann, „Die
Statthalterschaftszeit in Liv- u. Estland" (1886); „Fünfzig
Jahre Russischer Verwaltung in den Baltischen
Provinzen" (1883); J. Eckardt, „Juri Samarins
Anklage gegen die Ostseeprovinzen Russlands"
(1869); O. Br., „Taistelut Itämerenmaakunnissa"
(Valvoja, 1908).] K. 6.
Itämeren-sopimus allekirjoitettiin Pietarissa,
huhtik. 23 p. 1908. Siinä Venäjä, Saksa, Ruotsi
ja Tanska Itämeren rannikkovaltioina selittävät
tahtovansa järkähtämättöminä pysyttää kunkin
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
