- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 3. Haggard-Kaiverrus /
1319-1320

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Japanin kieli ja kirjallisuus

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

1319

Japanin kieli ja kirjallisuus

1320

sesti se on sukua korean kielelle. Se on
vuosituhansia elänyt ornaa elämäänsä saarilla. Näin
pitkästä kehitysajasta johtuu, että kirjakieli ja
puhekieli eroavat suuresti toisistaan; edellinen
on vanhempi, „klassillinen", jälkimäinen uudempi
muoto samaa kieltä. — Japanin kielen
äänneasu ou yksinkertainen. Sen vokaalit ovat a, e,
i, o ja u, joista etenkin o, mutta myöskin u ovat
usein pitkiä (ö, Ü), muut harvoin;
vokaaliyhtymiä au, ai, ou, oe. Konsonanteista äännetään
b, d, g, h, k, m, n, p ja t pääasiallisesti kuin
suomessa; f muodostetaan väkevästi puhaltamalla
molempien huulten väliltä, r on suomen Z:ään
vivahtava ja kielen kärjellä äännettävä, s on
aina „terävä", z puheäänellinen kuin s saksan
sanassa „Rose", ts, dz, s, v ja j, kuin
englannissa ch, j, sh, w ja y esim sanoissa child, jug,
Shilling, water, year. Kaksoiskonsonantit (kk,
mm, nn, pp, ss, tt) äännetään suomen kielen
tapaan. Tavun muodostaa joko vokaali yksin tai
yhdessä edelläkäyvän yksinkertaisen
konsonantin kanssa eikä se saata päättyä muuhun
konsonanttiin kuin n:ään sekä b:n, p:n ja m:n edellä
jm:ään. Tässä yhteydessä mainittakoon, että
puheessa ääntyy tavun lopussa lyhyt u (f:n, fc:n,
s:n ja ts:n jälkeen) ja lyhyt i (usein s:n ja
joskus k:n jälkeen) hyvin heikosti tai ei ollenkaan.
Sanassa on heikko korko pitkillä vokaaleilla,
lauseessa partikkeleilla. Vokaalisointua ei ole.
Äänteenmuutoksista ja vaihteluista on mainittava
n. s. nigori 1. puheäänettömän konsonantin
muuttuminen vastaavaksi pulieäänelliseksi (f ja 6:ksi,
k <7:ksi, s ja ts 2:ksi, s ja ts d^:ksi, t d:ksi). —
Japanin kielessä ei ole kieliopillista sukua, lukua
eikä artikkelia. Jos suku nimenomaan tahdotaan
esille, ilmaistaan se etuliitteiden o (mask.) ja me
(fem.) kautta; monikko apusanain (-gata, -tatsi,
-dotno, -ra, bau-, so-) tai kerron avulla (kuni, maa,
k un ig uni, maat; nitsi, päivä, nitsinitsi, päivät).
Substantiiveilla ei ole varsinaista deklinatsionia,
vaan tämä korvataan käyttämällä määrättyjä
post-positsioneja: nom. va, ga; gen. no; dat. ni; akk. vo;
abi. jori, kara; ill. e, ni y. m. Adjektiivilla on
kirjakielessä atribuuttina ollessaan pääte -ki,
predikaatintäytteenä -si; puhekielessä kummassakin
tapauksessa -i. Komparatsionia ei ole; se
korvataan paljoutta merkitsevillä adverbeilla.
Kymmen-järjestelmäisistä lukusanoista ovat kiinalaiset
tavallisempia kuin japanilaiset; järjestyslukusanat
muodostetaan kardinaalisista prefiksillä dai- tai
suffikseilla -ban, -me ja bamme.
Persoonapronomineja on kutakin eri persoonaa varten useampia ja
niiden käyttäminen riippuu puhujan ja
puhuteltavan välisestä säätyerotuksesta ja
tuttavuussuh-teesta. Possessiivisia ja relatiivisia pronomineja
ei ole. Edelliset korvataan personaalipronominien
genetiiveillä, jälkimäiset atributiivisilla
partisiipeilla. Verbeissä, joilta puuttuu varsinainen
per-sonaalitaivutus ja infinitiivi, erotetaan
tavallisesti kaksi konjugatsionia ja neljä yksinkertaista
aikamuotoa (preesens, preteriti, I ja II futuuri)
eri päätteilleen kirja- ja puhekielessä. Suffiksien
avulla muodostetaan tapamuotoja (modi) ja
laji-muotoja (genera verbi) sekä verbin kielteiset
muodot, joilla ou eri suffiksinsa kirja- ja
puhekielessä. Vähänpuoleisesti on japanin kielessä
adverbeja, postpositsioneja, konjunktsioneja ja
inter-jektsioneja. Lauseen sanajärjestys on
yksinkertaisempi kuin eurooppalaisissa kielissä; se on

sama myöntävissä ja kysyvissä, pää- ja
alistetuissa lauseissa.

Kun kiinalainen kulttuuri 5-7 vuosisadalla j.
Kr. levisi Japaniin luoden alun „nousevan
auringon maan" henkiselle viljelykselle, alettiin
täällä käyttää kiinalaisia sanamerkkejä, joita
luetaan joko kiinaksi tai japaniksi. On
luonnollista, että kiinalaisuus toi suuren määrän
lainasanoja, jotka lausutaan toisin kuin nykyisessä
kiinan kielessä, nimittäin silloisen lausumistavan
mukaan; tästä syystä on niillä suuri merkitys
kiinan kielen historiassa. Mutta monen tuhannen
kiinalaisen kirjoitusmerkin oppiminen tuotti
suuria vaikeuksia ja johti ajattelemaan
yksinkertaisempaa kirjoitustapaa. Näin jouduttiin
kiinalaisista käsitekirjaimista japanilaisiin
tavukirjai-miin, joista vuoden 900 vaiheilla
käytäntöön tulleet, kiinalaisista merkeistä
yksinkertaistamalla muodostetut
tavukirjoitusjärjestel-mät hiragana ja katakana ovat tärkeimmät.
Ne sisältävät kumpikin, loppu-n mukaan
otettuna, 48 perustavumerkkiä (a, i, u, e, o, ka, ki,
ku, ke, ko j. n. e.). Näistä perustavumerkeistä
muodostetaan apumerkkien avulla (nigorin
mukaan) uusia (ka ga; ta da; su zu; j. n. e.),
niin että molemmat järjestelmät käsittävät
kokonaisuudessaan 73 tavumerkkiä (loppu-«
mukaan luettuna). Nykyisessä japanilaisessa
kirjallisuudessa näkee vielä yleisesti käytännössä
olevain vaikeiden kiinalaisten merkkien ohessa
käytettävän japanilaisia tavukirjaimia (etenkin
hira-ganaa) selityksenä tai päätteitä ja partikkeleja
kirjoitettaessa. Japanilainen teksti luetaan
ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle; teksti alkaa
kirjan lopusta (ks. Kirjoitus). —
Eurooppalaisuuden vallattua mielet maassa koetettiin
saada latinalaista kirjaimistoa yleisesti
käytäntöön ja tätä tarkoitusta varten perustettiin 1885
„Roomalaisten kirjainten seura", Rö-mazikvai,
joka hyväksyi sellaisen periaatteen, että vokaalit
ovat merkittävät saksan- ja konsonantit
englannin kielen merkitsemistavan mukaan.
Kymmenkunta vuotta toimittuaan seura lakkasi, mutta
1911 sai tämä harrastus uutta vauhtia.

Vanhimmat japanin kieltä käsittelevät teokset
ovat jesuiittain kirjoittamat ja peräisin vuoden
1600 vaiheilta, mutta vasta viime vuosisadan
keskivälissä joutui japanin kieli hollantilaisten
V. Sieboldin ja J. Hoffmannin kautta tieteellisen
tutkimuksen alaiseksi.

[Kielioppeja: Aston, ,,A grammar of the jap.
writing languagé" (3 pain. 1905); Aston, „Short
grammar of the jap. spoken language" (4 pain.
1888); Chamberlain, „A practical introduction to
the study of jap. writing" (2 pain. 1905); Seidel,
„Grammatik der jap. Umgangssprache" (2 pain.
1906) ; Lange, „Einführung in die jap. Schrift"
(1896); Spaljvin, „Praktitseskie japonskie
razgo-vory" I-II (1909); Matsusita, „Nihon zokugo
bunten" (1901). — Sanakirjoja: Hepburn, „Jap.
and english dictionary" (7 pain. 1903);
Brink-ley, „An unabridged jap.-engl. dictionary" (1896) •
Satow ja Isibasi, „An engl.-jap. dict. of the
spoken language" (3 pain. 1904). Sakuma ja
Hirose, „A jap.-engl. dictionary" (1906); Jamada,
Tobari ja Oguro, „Neues jap.-deutsches
Wörterbuch" (1901); Otsiai, „Kotoba no izumi" (1899).—
Munzinger, „Die Psychologie der jap. Sprache".]

R-o S-r.

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Sat Dec 21 13:45:49 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/3/0712.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free