- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 4. Kaivo-Kulttuurikieli /
85-86

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Kalervonpoika ... - Kalevala

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

85

Kalervonpoi ka— Kalevala

86

eräissä muissa yhteyksissä, varsinaisesti vain
Inkerin ja Karjalan kannaksen alueella. Ilmeisesti
Kalervo on yhtymästä Kalervonpoika =
Kalevan-poika (ks. t.) eristetty nimimuoto, joka on
syntynyt siten, että Kalervon pojalle =
Kalevan-pojalle on oletettu i s ä Kalervo (Kaleva);
sanansisäinen rv on todennäköisesti syntynyt
Kullervo sanan vaikutuksesta. Veljesvihatarinassa
(Kullervo-runostossa) ei sankari alkujaan
kuitenkaan ole ollut Kalevanpoika, vaan todennäköisesti
Kala(ja)han poika s. o. Kala(ja)asta
(Kalan-dista) kotoisin oleva poika, ks. Kullervo,
K a 1 a n d. [E. N. Setälä, Finn.-ugr. forschungen
X, siv. 68-83.] E. N. S.

Kalervonpoika ks. Kalervo.

Kaleskat ks. K a 1 e e s i.

Kalev, vir. kansanrunoudessa esiintyvä nimi,
ks. Kalevanpoika.

Kaleva, suom. myt., ks. Kalevanpoika.

Kaleva, henkivakuutusosakeyhtiö, ks.
Henkivakuutus.

Kaleva, Mich., kaupunki Yhdysvalloissa,
asukkaat melkein yksinomaan suomalaisia.
Ympäristön suomalaiset elävät maanviljelyksellä.
..Siirtolaisen" yhtiö muutti sinne kirjapainonsa
ja koko liikkeensä 1902.

Kalevainen, pain. Kalevalassa =
kalevansukui-nen mies, kalevalainen, kansanrunossa
pienennys-muoto nimeä Kaleva ks. Kalevanpoika.

E. N. S.

Kalevaiset muodostumat ks.
Kalevalaiset muodostumat.

Kalevala, suomalainen kansalliseepos. 1.
Nimestä ks. Kalevanpoika. — 2. Synty
ja ainekset. Kalevalan syntyä selvitellessä
on otettava huomioon kaksi aivan eri puolta: 1.
kirjallinen historia, selvitys siitä, miten
suomalaista kansanrunoutta kerättiin ja julkaistiin,
kunnes Lönnrot lopulta kaikista toisinnoista
punoi yhtenäisen eepoksen, sekä miten hän tässä
työssä menetteli; 2. itse runojen oma historia,
joka käsittelee niiden syntyä, vaiheita,
muunteluja ja kulkua kansan suussa, kunnes ne lopulta
joutuvat runonkerääjäin papereihin ja sitten
Kalevalaan.

Suomalaisten runojen olemassaolosta antavat
ensimäisinä tietoja Mikael Agricola
Psalttarin käännöksen esipuheessa 1551 ja Jaakko
Suomalainen (Finno) ensimäisessä
suomenkielisessä virsikirjassa 1580-luvulta. Mutta vasta
1675 piispa Pietari Bång painatti ensimäisen
runonäytteen, erään karhunrunon. Varsinaisesta
runojen keräämisestä voi puhua vasta silloin, kun
tutkijain huomio niihiu kiintyi heidän etsiessään
niistä tietoja kansamme muinaisista vaiheista.
Yleisempää huomiota niihin käänsi ensimäisenä
piispa Taneli Juslenius. Väitöskirjassaan
„Aboa vetus et nova" (1700) hän huomauttaa, että
Suomen talonpojat harjoittivat runoilemista yhtä
hyvin kuin oppineet, vaikkei heitä runoilijoiksi
kasvateta; he ovat synnynnäisiä runoilijoita.
Juslenius esittää tässä ja muissakin kirjoituksissaan
runonnäytteitä. Hänen kokoelmansa hävisivät
tulipalossa, mutta kirjoitukset jäivät ja
innostuttivat keräämään ja tutkimaan kaikkea, mikä
koski kansamme menneisyyttä. Luultavasti
Jusleniuksen vaikutuksesta heräsi Henrik
Gabriel Porthanissa (ks. t.) harrastus
runoihin. Hän sepitti suomalaisista runoista väitös-

kirjan „Dissertatio de poësi Fennica", jota
1766-78 ilmestyi 5 osaa. Aineksia Porthan keräsi
matkoillaan, etenkin Savossa, ja keräytti niitä
muillakin: esim. Porthanin oppilaat Kristian
Lencqvist (ks. t.) ja K r i s t f r i d G a n a
n-der (ks. t.) niitä keräsivät ja julkaisivat niistä
tutkimuksia.

Porthanin kuoltua vanhojen runojen
keräilyjä tutkimusinto laimeni joksikin aikaa, kuunes
Herderin kirjoitusten innostamana A. J.
Sjögren (ks. t.), Gottlund (ks. t.), Abraham
P o p p i u s (ks. t.) ja A. I. Arwidsson niitä
v: sta 1815 ryhtyivät keräilemään. Heidän
saaliinsa on enimmäkseen Savosta. Gottlund
jul-kaisikin 21 savolaista runoa kahdessa vihkosessa,
,.Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi" (1818, 1821).
Tähänastisissa keräyksissä oli
Kalevala-aiheisia-kin runoja; niinpä esiintyy jo Porthanin
aikaisissa keräyksissä katkelmia Kullervo-runosta,
Kilpalaulannasta, Sämpsä Pellervoisesta,
Kanteleen synnystä v. m. Mutta eepoksentapaista
yhtenäistä runoa ei vielä kukaan silloin ajatellut.
Gottlund lausui ensimäisenä julki ajatuksen
runojen yhteenkutomisesta „Svensk literatur-

tidning"issä 1817: „–— jos tahdottaisiin

koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa
järjesteellinen kokonaisuus, muodostukoon siitä
silloin eepos, draama tai mikä muu tahansa, niin
siitä syntyisi uusi Homeros, Ossian tai
Nibe-lungenlied." Seurauksiltaan tärkeämpi eepoksen
syntymiseen nähden on Reinhold v.
Becke-r i n (ks. t.) kirjoitus Väinämöisestä Turun
viikkosanomissa 1820. Siinä hän kertoo, missä
kansa vielä runoja laulelee ja sanoo häpeäksi, ellei
niitä ymmärretä ottaa talteen ja pitää kunniassa.
Merkillisimpinä hän pitää niitä runoja, jotka
kertovat Väinämöisestä. Tässä kirjoituksessaan
hän esittää suorasanaisessa muodossa mitä runot
tietävät Väinämöisestä ja lopulla on 265 säkeen
pituinen, kokoonpantu runo, joka sisältää
Väinämöisen kosinnan, Polvenhaavan, Kanteleen
synnyn, katkelman Veneenveistoa ja Vipusessa
käynnin, Kilpalaulannan y. m. Ensimäinen. joka toi
julki suuremman määrän runoja, on S a k a r i
Topelius vanhempi (ks. t.). Hän kirjoitteli runoja
muistiin jo v:sta 1803 alkaen. Vv. 1822-31 hän
julkaisi viisi vihkoa „Suomen kansan vanhoja
runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja", joissa
on yhteensä 85 vanhaa runoa. Hänelle tulee
kunnia siitä, että hän ensiksi viittoi kertovaisten
runojen oikean kotipaikan olevan Vienan
läänissä: „Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni,
siellä soipi vielä Kantele ja Sampo", sanoo hän
viimeisen runovihon esipuheessa. Topeliuksen
runot näyttivät, ettei runojen loistoaika vielä
ollut mennyt, niinkuin oli tapana Porthanin
ajoista asti valitella. Hänen julkaisemansa runot
olivat niin pitkiä ja täydellisiä, että niiden
täytyi vetää huomiota puoleensa.

Topeliuksen ja R. v. Beckerin työn jatkajaksi
tuli EliasLönnrot. Ollessaan kotiopettajana
(1822-27) Laukossa hän tutustui siellä
oleskelevan R. v. Beckerin johdolla siihen, mitä
suomalaisesta kansanrunoudesta oli kirjoitettu.
Beckerin vaikutus näkyy siinäkin, että Lönnrot
mais-teriväitöksensä valitsi kansanrunouden alalta,
julkaisten 1827 16 sivua käsittävän tutkielman
,,De Väinämöine, priscorum Fennorum numine"
(.Väinämöisestä, muinaissuomalaisesta iuma-

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Mon Jul 4 09:15:36 2016 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/4/0057.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free