Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Kivekset ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1055
Kivennäisaine— Kiven näistiede
näitä ei ole pidettävä itsenäisinä kivennäislajeina,
vaan eri k:sten seoksina. Muuten k. aina on
määrätty aine, niin että sen kokoomuksen voi ilmaista
kemiallisella kaavalla. Amorfiset homogeeniset
seokset, sellaiset kuin vulkaaninen lasi, eivät
kuulu k-.siin. Mainittu määritys sulkee vielä
k:sten luvusta elimellisistä jäännöksistä
syntyneet aineet (esim. kivihiilen) sekä kaikki
keinotekoiset tuotteet, joskin nämä saattavat olla
ominaisuuksiltaan ja kokoomukseltaan aivan samoja
aineita kuin kivennäisinä esiintyvät (esim.
luonnollinen ja keinotekoinen scoda tai pelkkä kupari).
Kaikkein useimmat k:t ovat kiderakenteisia
aineita ja esiintyvät luonnossa joko kiteisinä tai
kiteytyneinä. Eri k.t eroavat toisistaan
fysikaalisilta ominaisuuksiltaan. Myöskin Kem.
kokoomus on kullekin k:Ile erikoinen,
lukuunottamatta heteromorfisia aineita, joilla on sama
kokoomus, mutta erilainen kidemuoto ja muita
ominaisuuksia. Timantti ja grafiitti esim. ovat kaksi
eri kivennäistä, vaikka ne ovat kemiallisesti
samaa ainetta (hiiltä). Eri lajit
kivennäismaail-massa ovat toisistaan selvästi eriävät. Tosin
iso-morfisten seoskivennäisten suhteen erotus saattaa
käytännössä olla vaikea, koska niitten
ominaisuudet vaihtelevat asteettain niissä olevien
aineitten määrän mukaan, mutta kaikilla puhtailla
k:sillii on määrätyt ominaisuudet. — Tunnetaan
kaikkiaan vähän yli tuhat eri kivennäislajia.
Ainoastaan noin kahtakymmentäviittä tavataan
suurissa määrin yleisimpien vuorilajien
aineksina. Noista harvalukuisista, vuorilajeja
muodostavista k:istä on siis viime kädessä koko
maankuori rakentunut. Kaikkein levinneimmät k: t
ovat kvartsi, maasälpä, kiille, amfiholi,
pyrok-seeni ja kalkkisälpä. Kolmesta ensinmainitusta
on maankuoren levinnein vuorilaji graniitti
muodostunut. Sellaiset k:t, jotka eivät esiinny
vuori-lajeja muodostavina, ovat lajiluvultaan suurena
enemmistönä, mutta määrältään mitättömät
verrattuina vuorilajikivennäisiin, ja kaikkein
useimmat niistä ovat perin harvinaisia. Niihin
kuuluvat ihmiselle tärkeät malmikivennäiset. -— K:t
luokitellaan kemiallisen kokoomuksensa mukaan.
Tärkeimpiä kivennäismaailmassa edustettuja
aineryhmiä ovat: alkuaineet, rikkiyhdistykset
(ynnä arsenikki-, antimoni- ja
seleeniyhdistyk-set), oksidit ja hydroksidit,
halogeeniyhdistyk-set, sulfaatit, karbonaatit, fosfaatit, arseniaatit
ja silikaatit. Viimemainittuihin kuuluu n.
kolmasosa kaikista kivennäislajeista. P. E.
Kivennäisaine nimitystä käytetään joskus
merkityksessä epäorgaaninen aine. K.
siis on toista kuin kivennäinen.
Kivennäishapot ks. M i n e r a a 1 i h a p p o.
Kivennäislähteet ks. Kivennäisvedet.
Kivennäisparkitus ks. P a r k i t u s.
Kivennäissuolat, mineraalihappojen
metalli-suolat.
Kivennäistiede 1. mineralogia,
kivennäisiä käsittelevä tiede. Se jakaantuu yleiseen ja
erikoiseen osaan, joista edelliseen kuuluu
kivennäisten morfologisten, fysikaalisten ja
kemiallisten ominaisuuksien selvittely sekä kivennäisten
luokittelu, jälkimäiseen taas kullekin
Kivenniiis-lajille erikoisten ominaisuuksien sekä
kivennäisten synnyn, leviämisen ja esiintymistavan
määrääminen. K:n aputieteitä ovat kideoppi,
fysiikka ja kemia.
Samoin kuin moni muu luonnontiede, 011 k:kin
Aristoteleen alulle panema. Hänen ja muitten
vanhan ajan oppineitten kivennäisten tuntemus
oli kumminkin varsin rajoitettu. Plinius
vanhempi on luonnontieteelliseen teokseensa koonnut
sen ajan tietomäärän tältäkin alalta, mutta
useimmissa tapauksissa ei hänen kuvauksiensa nojalla
saata edes päättää, mitä aineita tarkoitetaan.
Vanhan ajan k:n tietoja säilyttivät ja jonkun
verran kartuttivatkin keskiajalla arabialaiset.
Uudella ajalla k. muiden luonnontieteitten
keralla elpyi, saaden aineistoa ja yllykettä
vuori-työstä. Lääkäri Georg Agricolan 1540
julkaisema kirja „De natura fossilium" on ensimäinen
mineralogiuen teos, jota saattaa sanoa
tieteelliseksi. Siinä jo esiiutyvät nykyään käytännössä
olevat käsitteet kovuus, lohkeavaisuus, kiilto.
Tästä lähtien k:n kehitys käy pitkän aikaa
rinnan fysiikan ja kemian edistymisen kanssa.
Ruotsalainen Cronstedt 1758 julkaisemassaan
teoksessa ensi kerran ottaa lähtökohdaksi
kivennäisten kemiallisen kokoomuksen, sikäli kuin sitä
silloin tunnettiin. Kun sitten Haiiy oli keksinyt
kideopin peruslain ja hän sekä Romé de 1’Tsle
lukuisten kivennäisten kidekulmien mittaamisella
luoneet morfologisen erikoismineralogian, saattoi
tämä uusi tieteenhaara tulla avuksi kivennäisten
kemialliselle tutkimukselle. Kävi selville, että
määrättyä kidemuotoa vastaa määrätty
kemiallinen kokoomus. Klaproth, Vauquelin ja muut
tämän ajan kivennäiskemistit analyyseillaan
todensivat ja täydensivät kidemittausten tuloksia.
Sitten A. G. Werner (1750-1817), joka k:n samoin
kuin geologian alalla on tehnyt paljon
perustavaa työtä, kehitti kivennäisten määräämistapoja
suorastaan havaittavien tai helposti mitattavien
ulkonaisten ominaisuuksien (värin, kovuuden,
ominaispainon y. m.) perusteella. Kivennäisten
luokittelussa hänellä oli Cronstedt esikuvana ja
kemiallinen kokoomus jaoitusperusteena, joskin
myös fysikaalisia ominaisuuksia otettiin
huomioon. — 1800-luvun alkupuolella k:ssa ilmenee
kaksi vastakkaista suuntaa. Toiset panivat
pääpainon muoto-ominaisuuksiin, sen jälkeen kuin
Weiss ja Molis olivat kehittäneet geometrisen
kideopin korkealle kannalle. Jälkimäinen laati
(1820) uuden, vain ulkonaisiin ominaisuuksiin
perustuvan systematiikan, jota hän nimitti
luonnonhistorialliseksi. Toista suuntaa taas edusti
kemisti Berzelius. Tämii jaoitti (1816)
kivennäiset niissä olevien alkuaineitten mukaan, ja teki
itse keksimiensä. entisiä verrattomasti
tiivdelli-sempien menetelmien mukaan analyyseja
lukuisista kivennäisistä. Joskin hän meni
yksipuolisuuteen pitäessään k:ttä ainoastaan kemian
haarana, on hänen töillään kumminkin mitä tärkein
merkitys myös k:n historiassa. Niistä aiheutui
iscmorfisuuden keksiminen (Mitscherlieh, 1824).
Tämä ilmiö loi uutta valoa kivennäisten muodon
ja kokoomuksen väliseen yhteyteen ja avasi tien
sellaisten kivennäisten selittämiseen, joilla
kemiallinen kokoomus on vaihteleva (isomorfiset
seokset). Yhä vieläkin on kemiallinen kokoomus
useimmissa k:n käsikirjoissa (esim. Dana,
Tscher-mak) jaoitusperusteena. Isomorfiset sarjat ovat
kunkin kemiallisen ryhmän (esim. karbonaattein,
sulfaattein ja myös silikaattein) luonnollisia
alaosastoja, joten systematiikka ei ole yksipuolisesti
kemiallinen (Groth). — Varsin tärkeä k:n osa on
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
