- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 5. Kulttuurisana-Mandingo /
413-414

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Lahjoitusmaat ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has been proofread at least once. (diff) (history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång. (skillnad) (historik)

Pyhäjärven Taubilassa, kauppias von Blandow
Valkjärvellä ja kenraalimajuri Kopiev Hiitolassa
ajoivat häikäilemättä orjuuttamis- ja
venäläistyttämispyrintöjä, välittämättä vähääkään
entisistä laeista tai hallitsijain niille antamasta
vahvistuksesta. Sekään ei pidättänyt isäntiä
pyrkimästä nurjaan suuntaan, että valistuneet jo
Venäjälläkin rupesivat käsittämään, miten
raskaasti orjuuden kahle siellä painoi kansaa,
ehkäisten sen edistystä. Suunnattoman
merkityksen saavutti monivuotinen ja suurella kiihkolla
ajettu riita Taubilan alustalaisten asemasta.
Korkeimmassa paikassa saavutettiin 1801 itse
omistusoikeuteen nähden tärkeä sekä isännälle
edullinen ratkaisu, ja kun sen jälkeen verot
oikeuden antaman tuomion nojalla äkkiä korotettiin
enemmän kuin viisikertaisiksi, nähtiin siinä
muihinkin lahjoitusmaihin vaikuttava ennakkopäätös.
Mihin nuo vaaditut ja osaksi toimeenpannut
muutokset veivät, sen näyttivät samoin
kauppias Blandowin kiristykset sekä laajojen
alueiden kurjistuminen, tuhkatiheään uudistuvat
levottomuudet ja niiden kukistamiseen yhä
vaadittu aseellinen valta. Asemaan tutustuessaan
Aleksanteri I vakautui vapaamielisen
uudistuksen tarpeellisuudesta, mutta viranomaisten
vastahakoisuus uhkasi tehdä hänen aikeensa tyhjäksi.
Käänteen toi silloin mukanaan 1808-09 vuosien
sota muutoksineen: vastikään valloitettu Suomen
pääosa sodan kärsimyksiä juuri kestettyänsä
osoittautui niin paljoa paremmaksi kuin
miespolvien ajan rauhassa ollut Vanha Suomi, että
jälkimäisen liittäminen edelliseen näytti
paremmalta edistymisen takeelta kuin keisarin vallan
rajattomuus. Valitettavasti silloin ei muistettu
ottaa huomioon, että edellisen ajan monet
laittomat lahjoitukset sekä väärät päätökset
ainoastaan olivat yksinvallan kautta purettavissa, mutta
että ne vielä yksityisnautinnonkin kautta
varmistuneina eivät Suomen perustuslakien mukaan
olleet selvitettävissä, koska ristiriita talonpoikien
ikivanhan ja isäntien uuden oikeuden välillä oli
auttamaton. Näytti parhaalta siirtää vyyhti
Suomen uuden hallituksen selvitettäväksi;
lähinnä työ jäi Viipurin läänin järjestyskomitean
huoleksi. Riitaa aiheutti heti sekä
omistusoikeuden periaatteellinen että veromäärän
käytännöllinen puoli: l:ta omistavat ylimykset eivät
tahtoneet luopua vaatimuksestaan, että tilat olivat
rälssimaata (ks. t.), siis heidän vapaasti
käytettävinään, ja samassa tuhansien viljelijäin
häätäminen saattoi tulla seuraukseksi, vaikka
viranomaiset ennen eivät uskaltaneet sellaiselle
äärimmäisyydelle antaa kannatustaan. Etsittiin
keskitietä: lahjoitusmaat muodostivat muka oman
kameraalisen ryhmän, joka lähinnä vastasi
vero-rälssiä (ks. t.); vero kuului isännille, maa
talonpojille. Käytännössä jälkimäiset täten olisivat
tulleet turvatuiksi, ja kaikkien rajojen yli yltyi
isäntien kiukku, kun yksityiskohtaisella
tutkimuksella saatiin järjestämiskomiteassa selville,
että entiseen luontoonsa nähden vain 145 tilaa
voitiin rälssiluontoiseksi saada, muun 2.400:n
ollessa vanhaa perintö- tai kruununmaata, siis
varsinaisia „lahjoitustiloja”. Ja joskin vain harva
venäläinen ilkesi vaatia orjuudenikeen laskemista
suomalaistenkin talonpoikien hartioille, tyytyi
sitä harvempi verotusoikeuden pidättämiseen
niissä rajoissa, joita vanhat monesti vahvistetut
lait ja asetukset edellyttivät; kaikki voimat
pantiin siis liikkeelle saavutettujen päätösten
purkamiseen. Riidalla oli tavallansa kansallinenkin
leima ja Aleksanteri I oli vanhetessaan
vieraantunut nuoruutensa ihanteista, joten taistelu sai
yhä arveluttavamman luonteen. Kohkea mutta
samalla kauas näkevä kreivi R. H. Rehbinder (ks. t.)
ei nähnyt muuta pelastusta kuin palauttaa
Venäjälle sen osan Karjalan-kannasta, missä
lahjoitusmaita oli enimmin, mutta tuumaa
vastustettiin Suomesta eikä se saavuttanut hallitsijan
hyväksymistä. Helpommalta näytti uhrata
talonpoikien oikeus, ja 1825 asetettiin uusi komitea
lahjoitusmaa-asiaa käsittelemään.
Puheenjohtajaksi pantiin Suomen silloinen kenraalikuvernööri
kreivi Zakrevsky, joka venäläiskiihkossaan ei
välittänyt Suonien selvistäkään laeista; jäseniksi
senaattorit K. E. Mannerheim, G. V. Ladau ja
A. H. Falck, kenraalimajuri A. A. Thesleff sekä
Suomen pietarilaisen komitean jäsen, sittemmin
senaattori L. G. von Haartman (ks. n.). Komitealle
annetut ohjeet sekä se salaperäisyys, mihin
tehtävä verhottiin, viittasivat ennakolta tehtyyn
päätökseen tarjota lahjoitusmaitten isännille
hyvitystä, maksoi mitä maksoi. L:den ehdollisesti
kyseeseenpantua lunastamista esti Suomen
valtion silloinen ahdinko sekä valtiolainain
mahdottomuus; komitean kaikki jäsenet näyttävät
sitäpaitsi alunpitäen kallistuneen isäntien
puolelle. Ei tahdottu ulottaa Suomen väestöön
maaorjuutta, niin hyvää tukea kuin siihenkin olisi
ollut keisarillisissa lahjoituskirjoissa, mutta
muuten näiden sananmukaiset myönnytykset saivat
ratkaista. Ensin viitattiin eri tapauksissa
lahjoituksen saaneen ansioihin, jotka muka olivat
todellisella rälssioikeudella palkittavat, mutta lopulta
väkivaltaisuudestaan tunnetut onnenonkijat
saivat saman edun osaksensa; kaikki lahjoitusmaat,
olivatpa kruunun tai yksityisten hallussa, olivat
johdonmukaisuuden vuoksi muutettavat täydeksi
rälssiksi, vaikka kymmentuhansiin nouseva väestö
samassa oli häädettävä kodistaan, jollei se
alistunut maksamaan, mitä isännät ehkä vaatisivat.
Falck, Mannerheim ja von Haartman tahtoivat
kuitenkin toimeenpanon vaaroja peljäten
myöntää silloin tiloja hallitseville viljelijöille turvan
häätöä vastaan heidän elinajakseen; oletettiin,
ettei syntyisi vaikeuksia, jos mullistus sattuisi
eri aikaan eri tiloilla. Zakrevsky, Ladau ja
Thesleff sitä vastoin luulivat jo myöntäneensä
paljon, kun ehdottivat neljän vuoden
valmistusajan; sen jälkeen uusi järjestys yhtaikaa oli
kaikilla l:11a pantava voimaan. Rehbinder ei
asiaa esittäessään tehnyt varsinaista ehdotusta;
asema olikin tuntuvasti käynyt vaikeammaksi,
kun Aleksanteri I oli kuollut ja ratkaisu jäi
Nikolai I:n tehtäväksi. Varovasti esitettyyn
kysymykseen keisari vastasi julistamalla
lahjoitusmaat ilman poikkeusta rälssinluontoisiksi, mutta
pitentämällä valmistusajan kymmenvuotiseksi.
Asetuksessa, joka on mitä törkein lain ja
perustuslainkin rikos, on päivämääränä 25 p.
marraskuuta 1820 ja se oli pantava toimeen
puolipaastosta 1837. Talonpoikain väliajalla tekemät
lukuisat valitukset jätettiinkin sikseen ja
maltittomasti isännät, määräajan tullen, muka liiankin
kauan kiellettyä oikeuttaan käyttivät. Miltei
kaikkialla talonpojat kieltäytyivät
suunnattomasti korotettuja veroja maksamasta, ja heti

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Tue Nov 12 16:29:03 2019 (aronsson) (diff) (history) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/5/0229.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free