Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Leo ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
813
Leo
81-1
ti in jälleen oikeus annaattien kantamiseen.
Kon-kordaatti vahvistettiin 1510 pidetyssä
lateraani-kokouksessa. Kokouksessa julkaisemassaan
bullassa ,,Pastor æternus" L. teroitti paavin
ylemmyyttä kirkolliskokousten rinnalla ja uudisti
bullan „Unam sanctam" oikeudellisen sitovaisuuden.
Kokouksen päätökset kirkkokurin parantamiseksi
jäivät tehottomiksi kuurian haluttomuuden vuoksi,
johon paavilla itsellään oli suuri syy. L:n
mie-luisimpana harrastuksena näihin aikoihin oli
sukunsa valtaetujen valvominen. Siinä
tarkoituksessa hän syöksi Urbinon herttuan vallasta ja
antoi hänen maansa läänitykseksi veljensä pojalle
Lorenzolle. Tämä väärä teko herätti yleistä
suuttumusta. Kardinaali Petrucci, jolla oli
persoonallistakin syytä vihata paavia, suunnitteli tämän
murhaa, mutta aie saatiin ajoissa ilmi ja hän sai
hengellään maksaa rikoksensa (1517). Kolme
muuta rikosyrityksèen sekaantunutta kardinaalia
sai anteeksi maksamalla paaville suuria summia.
Samalla paavi nimitti lukuisia uusia kardinaaleja,
antaen heidän kalliisti maksaa uudesta arvostaan.
Tähän aikaan sattui myöskin Lutherin
esiintyminen. Ymmärtämättä siitä syntyneen
levottomuuden kantavuutta L. toivoi ensin saavansa sen
lopetetuksi yksityisillä neuvotteluilla, mutta sai
nähdä, että pannakirje, jopa keisarillisen
hallituksenkin esiintyminen oli tehoton. Tehtyään vv:n
1520 ja 1521 vaihteessa vastakkaisia sopimuksia
Ranskan kuninkaan ja Saksan keisarin kanssa L.
asettui lopullisesti keisarin puolelle, kun ei
uskonut Ranskan kuninkaan lupauksiin.
Keisarillinen sotajoukko valloitti Milanon sekä Parman ja
Piacenzan, jotka viimemainitut liitettiin
sopimuksen mukaisesti Kirkkovaltioon. L. kuoli
vilutau-tiin 1 p. jouluk. 1521. Ihmisenä L. oli
nautinnon-himoinen, uskoton ja suunnattoman tuhlaavainen.
Hänellä on taiteen ja tieteen suosijana ansioita,
joskin viime aikojen tutkimus on vähentänyt
sitä loistoa, joka hänen nimeään on tässä
suhteessa vuosisatoja ympäröinyt. [Audin, ..Histoire
de Léon X" (6:s pain. 1886): Nitti, „L. X e la
sua politica" (1892) : Conforti, ,.L. X ed il suo
secolo" (1896) : Pastor. „Geschichte der Päpste"
4. i (1906).]
11. L. XI, alkuaan Alessandro Ottaviano di
Medici, oli paavina ainoastaan 26 päivää, 1-27
huhtik. 1605.
12. L. XII (paavina 1823-29), alkuperäiseltä
nimeltään Annibale della Genga. V. 1783 papiksi
vihittynä L. hoiti erinäisiä huomattavia
valtiollisia tehtäviä, kunnes hänet nimitettiin 1816
kardinaaliksi ja Sinigaglian piispaksi. Paaviksi
valittuna L:oa tervehdittiin Roomassa riemulla,
mutta pian hän joutui yleisen vihan esineeksi.
Tavoiltaan askeettisen yksinkertaisena,
työteliäänä ja käytännöllistä elämää riittävästi
tuntemattomana L. hallitsi suvaitsemattomuudella ja
synkällä ankaruudella, joka hakee vertaistaan.
Kirkkovaltiossa hän pani toimeen ajanmukaisia
parannuksia hallinnossa, oikeudenkäytössä,
kasvatustoimen ja sairashoidon aloilla, mutta samalla
annettiin jesuiitoille takaisin Collegium
Romanum, pantiin inkvisitsionivankilat käyttökuntoon,
tuomittiin raamattuseurat, roomalaisia kiellettiin
käymästä ravintoloissa, harjoitettiin pikkumaista
sensuuria j. n. e. Ulkopolitiikassa L. sai aikaan
monta kirkolle edullista sopimusta. [Artaud de
Montor, ..llistoire du pape Léon XII" (1843).]
13. L. XIII (paavina 1S78-1903), alkuperäiseltä
nimeltään Gioacchino Vincenzo Pecci,
synt. kreivillisestä suvusta
Carpineton kylässä Rooman
maakunnassa 2 p. maalisk.
1810. Ilarjoitettuaan
opintoja Collegium
Romanu-missa ja Accademia
ponti-ficiassa tämä jesuiittain
suosikki yleni nopeasti.
Toimittuaan v:sta 1837
Gregorius XVI:n
kotipap-pina hän osoitti
paavillisena valtuutettuna
erinomaista kykyä levottomien
ja sekavien olojen
järjestäjänä Beneventissä ja
sittemmin Spoletossa ja
Pe-rugiassa. V. 1843 L.
siirtyi paavillisena
nuntiuk-sena Brysseliin ja nimitettiin 1846 Perugian
piispaksi. Hiippakuntaansa hän hoiti
erinomaisella taidolla, osasi säilyttää vaikeinakin aikoina
hyvät suhteet Italian hallitukseen ja nautti siten
yleistä arvonantoa. Hänet nimitettiin 1857
kardinaaliksi, 1877 paavilliseksi eamerlengoksi ja
scur. v. hänet valittiin paaviksi.
L:n pitkä paavius, jonka kuluessa hän
korkeasta iästään huolimatta jatkuvasti toimi
miehen tarmolla, muodostui paaviudelle ja katoliselle
kirkolle vahvistukseksi monella alalla, vaikka
yksityisiä nöyryytyksiäkään ei puuttunut. L:n
vahvin puoli oli suunnitelmallinen poliittinen
menettely, maltti ja kärsivällisyys, joka ei
vaikeissakaan oloissa kadottanut lopullista päämäärää
näkyvistä, mutta samalla hän seurasi valppaasti
uskonnollisiakin virtauksia, lausuen tuon
tuostakin julkaisemissaan kiertokirjeissä niistä
arvostelunsa ja viitoitellen kirkon kuljettavaa tietä.
Luopumatta missään kirkon vanhoista
periaatteista L. osasi solmia hallitusmiesten kanssa
suhteita, joiden kautta päästiin käytännöllisesti
siedettäviin oloihin. Jo 24 p. jouluk. 1878 hän
kirjeessä Kölnin arkkipiispalle ilmoitti olevansa
halukas lopettamaan n. s. kulttuuritaistelun, ja
seurauksena oli, että tuo pitkällinen ja pahennusta
herättänyt riita tosiaankin saatiin tasoitetuksi.
L. lähenteli Ranskaakin varsinkin kolmiliiton
solmimisen jälkeen. Vaikka monet huomattavat
valtiomiehet, kuten Ferry, Bert ja Gambetta
olivat uhanneet karkoittaa kongregatsionit maasta,
kielsi L. pappeja ja munkkeja tekemästä
tasavallalle vaikeuksia. Yhdistyneen Italian valtiollista
tilaa hän ei koskaan tunnustanut. Luopumatta
koskaan Kirkkovaltion entiselleen palauttamisen
vaatimuksesta hän pysyi koko paaviutensa ajan
»Vatikaanin vankina" ja kielsi uskovaisia ottamasta
osaa „rosvovaltion" poliittiseen elämään.
Sisäpolitiikan alalla L. omisti erityistä huomiota ajan
sosiaalisille virtauksille, julkaisten niiden johdosta
useita kiertokirjeitä. Euroopan rajojen
ulkopuolellakin L. toimi menestyksellisesti kirkon olojen
järjestämiseksi, perustaen monilukuisia
arkkipiispan-ja piispanistuimia Aasiaan, Austraaliaan ja
Arne-riikkaan. 30 p. marrask. 1894 julkaisemassaan
kiertokirjeessä Orientalium dignitas hän, vaikka
turhaan, kutsui itämaista kirkkoa yhtymään
lännen kirkon kanssa, ja 29 p. kesäk. 1896 julkaistu
kiertokirje Dc unitate ecclesiæ sisälsi samanlaisen
Leo XIII.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
