- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 6. Mandoliini-Oulonsalo /
307-308

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Merihärkä ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has been proofread at least once. (diff) (history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång. (skillnad) (historik)

oma luotsilaitoksemme, joka nykyään pitää huolta
m:stamme. Suomenlahden merikarttoja varten on
Venäjän meriministeriö baltilaiseen
kolmiomittaukseen perustuen toimittanut hydrografisia
mittauksia, jotka vielä nytkin jatkuvat
Ahvenanmaan saaristossa. Samoin on Venäjän
meriministeriö hydrografisesti kartoittanut Näsijärven
vesistön Virroille saakka ja julkaissut siitä
merikartan, jota ei kuitenkaan enää pidetä luotettavana.
Pohjanlahden ja useimpain suurien sisävesiemme
mittauksen on toimittanut Suomen luotsilaitos.
Pohjanlahden kartoitus, joka aluksi perustui
yksinomaan tähtitieteellisiin mittauksiin ja
myöhemmin erityisiin kolmiomittauksiin, on pian
loppuun suoritettu. Sisävesistä on mitattu Saimaan
ja Kallaveden reittejä, Pielisen reittiä, Päijänne ja
Vesijärvi, Puulavesi, Keitele, Nilakka,
Ruotsalainen, Pyhäjärvi (H. l.) ja Oulujärvi. Kaikista
näistä sisävesistöistä on luotsilaitoksen toimesta
julkaistu merikarttoja suomen- ja ruotsinkielisine
teksteineen. Suomen- ja Pohjanlahden merikartat
ovat Venäjän meriministeriön julkaisemia ja
niiden teksti on yksinomaan venäjänkielinen.
Rannikkomeristämme on myöskin Ruotsin m:n
julkaisemia ruotsinkielisiä karttoja. Sotilaallisia
tarkoituksia varten valmistetaan suuremmissa
mittakaavoissa erityisiä merikarttoja, joita
pidetään salaisina. Yksityisten toimittamia uudempia
merikarttoja on maastamme ainoastaan Ekebomin
vv. 1872 ja 1880-86 laatimat Suomen eteläisen
saariston kartat, jotka eivät myöskään enää ole
yleisön saatavissa. — Vuonna 1911
luotsilaitoksemme ja siis myös merikarttalaitoksemme
joutui Venäjän meriministeriön alaiseksi. —
Ulkomaisista m:ista ovat etenkin Englannin
amiraliteetin julkaisemat erittäin mainittavat sekä
karttain laatuun että lukumäärään nähden.        O-i O.

Merikarvia (ruots. Sastmola). 1. Kunta,
Turun ja Porin l., Ulvilan kihlak.,
Merikarvian-Siikaisten nimismiesp.; kirkolle Porin
rautatienasemalta 60 km, Kristiinan rautatienasemalta
63 km, Brändön satamasta 2 km. Pinta-ala 417,5
km2, josta viljeltyä maata (1910) 4,552 ha (siinä
luvussa luonnonniityt 2,086 ha). Manttaalimäärä
15 9/32, talonsavuja 266, torpansavuja 167 ja muita
savuja 122 (1907). 8,352 as. (1912), joista
ruotsinkielisiä 169. 1,616 ruokak., joista
maanviljelystä pääelinkeinonaan harjoittavia 553 (1901).
627 hevosta, 1,998 nautaa (1910). —
Kansakouluja (1913) 11, joista 1 ruotsinkielinen.
Kunnanlääkäri yhteinen Siikaisten kunnan kanssa
(asuntopaikkana Merikarvia); apteekki,
sairastupa. Säästöpankki. — Teollisuuslaitoksia:
Haminaholman saha (A. Ahlström o.-y.);
Lankosken mylly. Kotiteollisuutena harjoitetaan
silakkatynnyrien tekoa; ryijyjen valmistamista myös
huomattavassa määrin. — Kauppalaivastoon
kuuluu 2 purjealusta (yht. 847 netto rek.-ton.). — 2.
Seurakunta, konsistorillinen, Turun
arkkihiippak., Porin alarovastik.; vanha Ulvilaan
kuulunut kappeli, joka erotettiin omaksi pitäjäksi
1639. M:aan on Siikainen kuulunut kappelina.
Kirkko puusta, valmistui 1899. [G. A. Heman,
„Tietoja Merikarvian pitäjän entisyydestä” 1899);
K. Killinen, „Kiinteitä muinaisjäännöksiä
Ulvilan kihlakunnassa” (Vet. soc. bidrag N:o 33, siv.
151-160).]        L. H-nen.

Merikissa (Anarrhichas lupus), limakalan
(Blenniidæ) heimoon kuuluva. 1-2 m pitkä
merikala, väri mustanharmaa, kupeilla tummempia
poikkijuovia. Selkäevä erittäin pitkä, samoin
peräevä; vatsaevät
puuttuvat. Suu on
suuri ja leuat
terävähampaiset; sitäpaitsi
on vannas- ja
suulaenluissa sekä
alaleuan takaosassa
vahvoja nystermäisiä
hampaita, joilla kala pienentää ravinnoksi
käyttämiensä nilviäisten, äyriäisten ja
piikkinahkaisten kovia kuoria. M. elää pohjoisissa merissä
50-70° välillä, m. m. Vienan-meressä yleisenä. —
Samoilla seuduilla kuin m. asustaa sen sukulainen
täplikäs meripantteri (A. minor).        P. B.

illustration placeholder
Merikissa


Merikortti ks. Merikartta.

Merikoski, Oulujoen viimeinen koski, sijaitsee
Oulun kaupungin kohdalla; putouksen pituus
1,800 m, putouskorkeus 6,5 m; keskiveden aikaan
juoksee koskea alas 280 m3 vettä sek:ssä ja
hevosvoimamäärä on silloin 24,267; vastaavat luvut
korkean veden aikaan 1,200 m3, 104,000 hevosv.,
sekä matalan veden aikaan 215 m3, 18,633 hevosv.
M:n niskan yli kulkee rautatiesilta ja n. 1 km
rautatiesillasta alaspäin maantiesilta
(Linnasaaren ja Raatinsaaren ylitse; oik. kolme eri siltaa).
— Perattu laskuväylä. ks. Oulu ja Oulujoki.
        L. H-nen.

Merikotkat (Haliaëtus) kuuluvat kotkien
alaheimoon. Nokka on vieläkin voimakkaampi ja
erittäinkin pitempi kuin maakotkien. Tyvestä
se on suora, kärjestä jyrkästi koukistunut. Nilkka
on höyhenikäs tuskin puoliväliin. Ainoa Suomessa
tavattava laji on merikotka (H. albicilla),
90-105 cm:n pituinen, siipien kärkien väliä on
2,5 m. Väri on yleensä tummanruskea; pään ja
kaulan pitkät ja suipot höyhenet ovat vaaleat,
harmahtavammat. Pyrstö aivan valkoinen. M.
pesii koko palearktisella alueella, myöskin
Grönlannissa ja Islannissa. Suomessa siellä täällä niin
hyvin merien rannoilla (erittäinkin
Ahvenanmaan saaristossa) kuin sisämaassakin, vaikka
harvinaisena, suurempien syrjäisten vesistöjen
varsilla. Pesä jyrkällä kallioseinämällä tahi
korkean puun latvassa. Munat, 2-3 kpl. ovat
valkeita, täplättömiä. Kuten maakotka on
merikotkakin sangen vahingollinen, erittäinkin
merenrannoilla, jossa se syö kaloja, vesilintuja ja
hylkeenpoikasia. Vaikka m. onkin muuttolintu,
jäävät jotkut pohjolaan talveksikin. —
Pohjois-Afrikassa tavataan erinomaisen kaunis, valkopäinen
ja -rintainen, päältä mustahko, alta
ruskeanpunainen kiljumerikotka (H. vocifer). Se on
kooltaan merikotkaa pienempi, 70-75 cm:n
pituinen. Jättiläismerikotka (H.
pelagicus)
tavataan kaukaisimmassa Itä-Siperiassa,
Koreassa, Japanissa ja Kiinassa. Se on sukunsa
suurin laji, hyvän joukon toista metriä pitkä.
Siivet ovat myöskin tavattoman suuret ja
suhteettoman leveät. Väri on mustanruskea, hartiat ja
pyrstö valkeat. Pohjois-ameriikkalainen
valkopäämerikotka (H. leucocephalus) on
niinikään kaunis laji, Pohjois-Ameriikan
Yhdysvaltain vaakunakotka. Merikotkan kuva on
liitteessä Petolinnut.        E. W. S.

Merikoulu, oppilaitos, jossa nuoret
merimiehet saavat ammattiinsa kuuluvaa, ohjesäännön
mukaista tietopuolista opetusta, ja jossa suoritetaan

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Mon Jul 4 09:15:40 2016 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/6/0166.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free