Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Minstrelit ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
567
Mi
nä
568
muusta todellisuudesta 1. ei-minästä (= siitä mikä
ei ole häntä itseään, bänen minäänsä). Se
sielunelämä, jota voidaan edellyttää sikiötilassa
olevaksi, on hämärää ja unenhorroksentapaista.
Sikiöllä on toiselta puolen kosketusaisti, jolla se
saa aistimuksia ympäröivistä emoelimistön osista,
„ulkomaailmasta", toiselta puolen sillä on
aistimuksia omista liikkeistään, elollisaistimuksia sekä
mieluisuuden ja epämieluisuuden tunteita. Nämä
toiseksi mainitut aistimukset ynnä tunteet
muodostaisivat sikiön „minän", jos tätä sanaa
tahdotaan käyttää näin kehittymättömästä
sielunelämästä. Syntymisen jälkeen pääsevät korkeammat
aistit toimimaan, mutta vasta syntyneen
lapsenkin aistimukset ja tunteet ovat varsin sekavia.
M:n ensimäinen kehityskausi on se, jona lapsi
vähitellen oppii tuntemaan oman ruumiinsa ja
erottamaan sen muusta todellisuudesta. Kun tämä
kehityskausi on päättynyt, muodostaa oma ruumis
lapsen tajussa hänen m:nsä, n. s. fyysillisen
1. ulkonaisen m:n. Lapsi tajuaa oman
ruumiinsa siksi keskukseksi, joka hänen
kokemustensa mukaan liikkuu ja huomaa liikkeensä,
tuntee nälkää, kipua, tyydytystä j. n. e. Kun yksilö
kehittyy ja oppii harkitsemaan, niin hän panee
merkille, että hänen omalla ruumiillaankin on
joitakin ominaisuuksia, joiden nojalla se ei sovi
varsinaisesti m:ään luettavaksi. Ruumis on,
niinkuin kaikki ulkonaiset kappaleet,
ulottuvai-nen ja on aistimisen esineenä; sitä voidaan
nähdä, kosketella j. n. e. Mutta itse aistimisen
tila, aistimus tahi mielihyvän ja mielipahan
tunne ei voi olla aistimisen esineenä eivätkä
yleensä tajuntilat 1. sielunelämä sitä voi olla.
Ne ovat vain välittömästi, „sisäisesti" koettavissa.
Tällä asteella yksilö käsittää m:kseen oman
sielunelämänsä, s. o. aistimukset, huomiot,
ajatukset, mieluisuuden ja epämieluisuuden tilat,
vietit, pyrkimykset j. n. e., ja kun hän panee
merkille, että kaikki hänen sielunkokemuksensa
muodostavat läheisen yhteyden, niin liän käsittää
m:kseen erittäinkin sen sisäisen voiman, joka
kannattaa tätä yhteyttä, sen subjektin, jonka omia
tajunilmiöt ovat, joka ajattelee, tuntee ja
pyrkii. Yksilöllä on tällä asteella psyykillinen
1. sisäinen m. Ulkonaista ja sisäistä m :ää
nimitetään yhteisellä nimellä empiiriseksi
1. kokemusperäiseksi m:ksi, joka siis
on sama kuin yksilön ruumiillis-henkinen
persoonallisuus. Yksilön psyykillinen m. kehittyy
vuorovaikutuksessa muiden yksilöjen kanssa;
yksilöllä on kokemuksia muiden vaikutuksista
häneen itseensä ja hänen itsensä vaikutuksista
muihin. Sitä tietoisuutta, mikä yksilöllä on
suhteestaan muihin, on tapana sanoa hänen
sosiaaliseksi 1. yhteiskunnalliseksi
mikseen. Kun näitä suhteita on samalla
yksilöllä monta, tarkasti katsottuna yhtä monta
kuin ne yksityisihmiset, joiden vaikutuksia
hän jollakin tavoin tajuaa, mutta selvästi ja
luonteenomaisesti esiintyviä yhtä monta kuin
henkilöryhmiä, joiden kanssa yksilö joutuu
tekemisiin ja joiden käsitys hänestä on
hänelle tärkeä, niin samalla yksilöllä voi olla
monta sosiaalista m:ää. Esim. perheenisä
esiintyy lastensa ja perheensä piirissä toisena m:nä
kuin klubitoveriensa seurassa, toisena
työhuoneessaan kuin kirkkokuntansa juhlatilaisuudessa
j. n. e. Sosiaalinen m:mme on usein omaan mie-
leemme kohdistuva heijastus siitä mitä muut
meistä ajattelevat, sillä varsinkin
kehittymättömällä asteella toisten ajatukset meistä suuresti
joko kohottavat tai masentavat itsetuntoamme.
Saman yksilön sosiaaliset m:t voivat olla sekä
sopusoinnussa että ristiriidassa toistensa kanssa
ja ne tarvitsevat siten harkitsevan yksilön
puolelta siveellistä arvostelua. Pyrkiessään sellaiseen
arvostelmin ja sitä noudattamaan yksilö on
suhteessa ideaaliseen 1. ihanteelliseen
m:äänsä. Mutta kuinka monta nnää
voitaneenkin samassa yksilössäkin mainita, niin
lopulta kuitenkin kaikki hänen sielunkokemuksensa
ovat keskinäisessä yhteydessä, muodostavat
likeisen yhteyden, totaalisen 1. k o k o n a i s-m :n,
sillä vain siten nämä kokemukset ovat hänen
kokemuksiansa, että tajun yhteyttä kannattava
sama m. kokee ne ominaan.
Mikä merkitys tälle m:n yhdistävälle
toiminnalle on annettava ja mitä päätelmiä siitä on
tehtävä, siitä on filosofiassa paljon keskustelua
oliut. Vanhemmat idealistiset filosofit katsoivat
selväksi, että yksilön sielunelämä osoittautuu
pysyväiseksi yhteydeksi, yhden ja saman m:n
toiminnaksi. Kun yksilö kokemustensa
vaihdellessa tietää itsensä samaksi kuin mikä hän oli
ennen, niin tämä idealististen filosofien mukaan
todistaa, että m. on todellinen, pysyväinen olento.
Tähän yhdistettiin usein se johtopäätös, että
yksilön sielu on kuolematon. Kuuluisaksi on
tullut se kritiikki, jonka Hume kohdisti tähän
oppiin metafyysillisesta m:stä. Humesta
m. ei ole muuta kuin yksilön sielunkokemusten
summa eli, niinkuin hän sanoo, aistimusten ja
mielikuvain ,,kimppu" 1.,,kokoelma". Sisäinen
havainto hänen mielestään osoittaa, että yksilön
m. aina on vain joku määrätty sielullinen
tajun-tila tai tajuntoimi, eikä ole ilman määrättyä
vksityiskokemusta tajuttavissa. Miten
sielullisten yksityiskokemusten yhteys on
ymmärrettävissä, sitä Hume ei voinut muuten selittää kuin
että samanlaisten kokemusten kertaaminen ja
sielunsisällyksemme vain vähitellen tapahtuva
muuttuminen johtavat meitä otaksumaan omaa
persoonaamme pysyväiseksi, yhdeksi ja samaksi
olennoksi 1. substanssiksi. Näin ollen Hume
katsoi, että idealistisen filosofian yritys m:n
pysy-väisyydestä johtaa yksilöllisen sielun
kuolemattomuus oli turha. Kant hylkäsi myöskin opin
metafyysillisesta mistä, mutta kehitti
tieto-opissaan uuden käsityksen itsetietoisuuden
merkityksestä ja puolusti siveellisillä syillä m:n 1.
sielun kuolemattomuutta. Kantin mukaan
erotetaan empiirisestä mistä n. s.
transcenden-t a a 1 i n e n 1. puhdas m. Tällä Kant
ymmärtää tajuntoimintamme muodollista yhteyttä, sitä
tajun yhdistämistointa, joka on kaiken
kokemuksemme ja käsittämisemme viimeisenä
edellytyksenä. Jollemme itsetietoisuudessamme voisi
yhdistää moninaisia tajunesineitä toisiinsa, emme voisi
mitään ymmärtävästi käsittää. Mutta se
itsetietoisuus 1. puhdas m., joka liittää yhteen
miel-teemme, kun ajattelemme, ei itse voi tulla
tiedon esineeksi, vaan on ainoastaan kaiken
kokemustiedon välttämättömänä edellytyksenä 1.
kaiken ajattelemisen loogillisena subjektina.
Puhdas m. oii oma itsetietoisuutemme
ajattelemisemme mahdollisuuden edellytyksenä, mutta se
ei ole mikään todellinen olento, josta meillä
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
