Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Oikeakielisyys ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1447
Oikeaperäisyyden todistus—Oikeinkirjoitus
1448
kitys riippuu, olisivat ehdottomasti väärät. —
Tarkoituksenmukaisuuskantaa vastaan voidaan
muistuttaa, ettei ole mahdollista arvostella
ilmaisumuotoja oikeiksi tai vääriksi
tarkoituksen-mukaisuuskannalta, sillä
tarkoituksenmukaisuuteen pyrkiminen ei ole ainoa tekijä
kielenelämässä ja kielenkäyttö panee tämmöiselle
arvostelulle määrätyt rajat.
Näin ollen ei siis näytä mahdolliselta
periaatteellisesti ratkaista oikeakielisyyskysymyksiä
yksinomaan yhdenkään näiden
oikeakielisyyskannan perustuksella, mutta samalla on
tunnustettava, että kukin näistä kannoista, jos kohta
väärään periaatteeseen nojautuen, sisältää täysin
hyväksyttäviäkin vaatimuksia. Niinpä saattaa
kieliopillisuuskanta johtaa oikeillekin jäljille, se
kun vaatii kielen kehittämistä säännöllisyyteen
ja ennestään kielessä tavattavien mallien
noudattamiseen : näissä kohdin saatetaan sen
vaatimuksia monesti hyväksyä tarkoituksenmukaisuus- ja
myös käytännönomaisuuskannalta.
Käytännön-omaisuuskannan ansiona on, että se on
oikea-kielisyysohjeen etsinyt todellisesta elävästä
kielestä, ja täysin oikeata on, että kielenmuotojen
oikeutta ja vääryyttä on aina arvosteltava
jonkun määrätyn yhdyskunnan ja aikakauden
kie-lenkäytännön kannalta. Kielenmuotojen
oikeuden ja vääryyden ratkaisee käytäntö;
kielivirhe on vain sellainen lausumamuoto, joka
on ristiriidassa kieltä tai murretta puhuvan
kieliyhteisön kielenkäytännön kanssa jonakin
määrättynä aikana. Mutta toiselta puolen ei
kielenkäyttö yksinään riitä antamaan ohjetta
käytännössä olevien eri kielimuotojen p
a-remm uuden ja huonommuuden
arvostelemiseen; vielä vähemmin voi kielenkäytön
kannalta arvostella uutismuodostuksia,
jotka vasta ovat kieleen tarjolla. Kun siis on
kysymys jonkun kielenmuodon hylkäämisestä
(kielenpuhdistamisesta) tai uuden muodon
käytäntöön ottamisesta (kielen rikastuttamisesta),
on täysin oikeata, että näitä asioita arvostellaan
tarkoituksenmukaisuuskannalta. Tämä kanta näin
ollen on sovellutettava myös lainattujen sanojen
ja lauseparsien hylkäämiseen tai omaksumiseen.
Jos kohta saattaa myöntää, että on oloja ja
aikoja, jolloin kansalliselta kannalta on syytä
vastustaa lainoja jostakin erityisestä kielestä, koska
lainaaminen toisesta ylivoimaisesta kielestä
saattaa tulla kielen elämälle vaaralliseksi, on
kuitenkin yleensä lainausten arvostelemiseen ensi
sijassa sovellutettava kielelliset
tarkoituksen-mukaisuusnäkökohdat: tarpeettomasti ei ole
hylättävä lainasanaa tai lainattua lausepartta, jos
se kielelle tuottaa etua, vain sen tähden että se
on lainatav «irää, j sl toiselta puolen on uusiakin
lainauksia tehtävä, milloin niistä kielelle on etua.
Tarkoituksenmukaisuuskannan noudattamisesta
seuraa kuitenkin samalla myös
kansanvaltaisuuden vaatimuksien silmällä pitäminen: erinäisissä
tapauksissa on kielen omista varoista
muodostetulla sanalla ääntämisen ja ymmärtämisen
hel-pommuuden vuoksi etusija lainan edellä.
Myöskin määrätyissä tyylilajeissa saattaa
lainasanojen välttäminen olla paikoillaan, mutta tämä
kuuluu jo tyyli- eikä oikeakielisyysoppiin.
Sanalla sanoen: kielenkäytöllä on oleva
ratkaisuvalta, kun on kysymys lausumamuotojen
oikeudesta ja vääryydestä, mutta kun
on valittava eri käytäntö tapojen
välillä tai kun jotakin uutta käytäntöön
ehdotetaan ja otetaan, silloin pitäisi eri
lausuma-muotojen tarkoituksenmukaisuuden määrätä, mikä
muoto on omaksuttava, mikä ei. Todellisuudessa
ei niin ole aina käynyt, vaan on
käytäntö asian ratkaissut vähemmin
tarkoituksenmukaisen muodon hyväksi. Oikeakielisyysasioita
arvosteltaessa täytyy siis aina sovitella
tarkoituksenmukaisuuden ja
kielenkäytön vaatimusten välillä. [Noreen, „Om
språkriktighet" (Spridda studier I); Setälä.
,.Oikeakielisyydestä" (1894).] E. N. S.
Oikeaperäisyyden todistus kohdistuu joko
esineihin tai asiakirjoihin. Edellisessä
merkityksessä siitä puhutaan merioikeudessa sekä
Venäjälle vietävien tavaroiden ja väkijuomien
kuljetukseen nähden (ks. Sertifikaatti). —
Ollakseen julkisesti luotettavia tarvitsevat
yksityiset asiapaperit todistuksen siitä, että ne todella
ovat sen antamia, jonka nimellä ne ovat
varustetut. Tav. tämä rajoittuu allekirjoituksen
oikeaperäisyyden todistamiseen kahden todistajan
allekirjoituksilla. Oikeudenkäynnissä ei tämä
kiistettäessä kuitenkaan ole täysi todistus
oikea-peräisyydestä, elleivät todistajat vahvista sitä
suullisella valallisella todistuksella (ks.
Todistus). — Jotta yksityiset mutkattomasti
voisivat saada asiapaperinsa julkisesti luotettaviksi,
on melkein kaikissa maissa oleva
notariaattilai-tos saanut tehtäväkseen virallisesti todistaa
pyydettäessä näitten oikeaperäisyyden. Suomessa ei
ole notariaattilaitosta, mutta etupäässä
maistraa-tinsihteerien kaupungeissa ja
kruununnimismies-ten maalla tulee toimittaa erinäisiä
tämänluon-j toisia tehtäviä.
Oikeaoppisuus ks. Puhdasoppisuus.
Oikeauskoinen 1. ortodoksi, nimitys, jota
itämainen kirkko käyttää itsestään.
,,Oikeauskoinen tunnustus" (confessio orthodoxa) on Kiovan
metropoliitan Pietari Mogilaan tekemä v. 1638;
v. 1643 neljä itämaista patriarkkaa sen hyväksyi
ja v. 1672 sen vielä Jerusalemissa pidetty synodi
vahvisti. E. K-a.
Oikeinkirjoitus 1. ortografia, se tapa,
jolla jossakin kielessä kirjoitusmerkkien avulla
esitetään puhetta. Useimmissa kirjallisuuskielissä
käytetään äännekirjoitusta, missä kirjainmerkit
tarkoittavat äänteitä; äänteenmerkkien ohessa
käytetään kuitenkin myös, vaikka vähässä
määrin, käsitteenmerkkejä, kuten numeroita,
matemaattisia, tähtitieteellisiä y. m. merkkejä ja
lyhennyksiä. Hyvän äännekirjoituksen ihanne on
se, että jokainen kirjain on vain yhden äänteen
merkkinä ja jokaisella äänteellä on vain yksi
merkki. Hyvin yhdenlaiset äännevivahdukset
merkitään kuitenkin samalla kirjaimella (esim.
e sanoissa kelta ja keltä, k, li, ja l sanoissa kahle
ja kihla). Varsinainen puutteellisuutena
pidettävä poikkeus mainitusta säännöstä on esim.
suomen kielen o:ssa se, että 77 :llä ei ole omaa
merkkiä, vaan se merkitään osaksi n :llä, osaksi ng: llä
(esim. rar]ka, rar\r\at, kirjoitetaan: ranka, rangat).
Koska kirjoituksella on käytännöllinen tarkoitus,
jätetään siinä merkitsemättä monta puhutun
kielen olennaista seikkaa, kuten esim. eräät
laajuus-ja korkoseikat, jotka eivät lukijalle ole
välttämättömiä ajatuksen ymmärtämiseksi ja
kirjoittajalle vain tuottaisivat lisävaivaa. Kukin sana
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
