- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 6. Mandoliini-Oulonsalo /
1459-1460

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Oikeusedellyttämys ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

1459

Oikeusfilosofia

1460

aatteet, niin he eivät suinkaan ole yksimielisiä
tämän luonnon sisällyksestä. Niinpä Grotius
pitää ihmisluonnon perusviettinä yksilön
taipumusta rauhalliseen, kestävään yhteiselämään
muiden kanssa (appetitus socialisj, Hobbes
päinvastoin pitää itsesäilytysviettiä perusviettinä ja
katsoo, että luonnostaan häikäilemättömän
itsekkäät yksilöt eivät muuta voi kuin pelätä
toisiaan toistensa vihollisina. Näiden jyrkästi
vastakkaisten käsitysten ohessa esiintyi
luontais-oikeusopin kannattajien aatejärjestelmissä
monenlaisia valittelevia käsityksiä ihmisluonnon
perus-sisällyksestä. Sen mukaan kuin käsitykset
ihmisluonnosta vaihtelivat, oli eri ajattelijoilla eri
käsitys siitä luonnontilasta, jossa ihmisten
katsottiin eläneen, ennenkuin järjestetty yhteiskunta
oli olemassa. Grotiuksen mukaan
luonnontilassakin „seurustelun vietti" vaikutti ihmisten
väleihin, mutta Hobbes katsoi, että luonnontila oli
„kaikkien sota kaikkia vastaan". Luonnontilasta
siirrytään muka valtiollisesti järjestettyyn
yhteiskuntaan sopimuksen, n. s. valtio- 1.
yhteiskuntasopimuksen kautta. Useat
luontais-oikeusopin esittäjät huomauttavat nimenomaan,
ettei yhteiskuntasopimusta suinkaan ole
käsitettävä historiallisesti tapahtuneeksi tosiasiaksi.
Kysymys ei ole yhteiskunnan synnyn selittämisestä,
vaan yhteiskunnallisen oikeuden ylimmän
periaatteen tunnustamisesta. Sopimuksen periaate
vaatii, että yhteiskunnan järjestyksen ja lakien
tulee olla sellaisia kuin miksi ne muodostuisivat,
jos ajatellaan, että yhteiskunnan kaikki
harkintakykyiset jäsenet olisivat alunpitäen yhteiskuntaa
perustamassa. Kun täten järjestetty yhteiskunta
1. valtio ajatellaan yksilöjen tekemään
sopimukseen perustuvaksi, johdutaan luontaisoikeusopissa
tavallisesti katsomaan valtiota yksilön oikeuksien
valossa. Tähän liittyy se käsitys, jonka mukaan
tunnustetaan valtion jäsenille riistämättömiä
oikeuksia (ihmis- ja kansalaisoikeuksia) (ks.
Ihmisoikeudet) ja rajoitetaan valtion
tehtävä yksilöjen suojelemiseen hengen, vapauden ja
omaisuuden puolesta. Tämä liberalistinen käsitys
valtiosta saa paljon kannatusta
luontaisoikeusopissa (Locke. Kant). Mutta silläkin käsityksellä
on puoltajia, että valtiolla on ehdoton valta
järjestää ja vallita yksilöjen suhteita, jopa siinä
määrin, että sisäisimmätkin asiat, niinkuin esim.
uskonto, ovat valtiovallasta kokonaan
riippuvia. Tätä absolutistista käsitystä puolustaa
erinomaisen jyrkässä muodossa Hobbes.
Olemassaolevaan positiiviseen oikeuteen luontaisoikeusopin
kannattajat suhteutuvat useinkin jyrkästi
arvostellen. Sellainen kanta oli sopusoinnussa sen
heidän käsityksensä kanssa, että valtio
olemukseltaan riippuu yksilöjen itsetietoisesta harkinnasta.
Poikkeuksellisessa asemassa on Montesquieu, joka
huomaa, ettei valtionjärjestys suinkaan ensi
sijassa riipu yksilöjen harkinnasta ja päätöksestä,
vaan luonnollisista asianhaaroista, joita kukaan
yksilö ei vallitse. Montesquieu ei tahdo johtaa
valtiota yksilöjen sopimuksesta, vaan sellaisista
maantieteellisistä ja historiallisista seikoista,
kuin maan ilmanalasta, luonnonoloista, kansan
luonteesta ja tavoista. Tällaisilla ajatuksilla,
jotka eivät yleensä saavuttaneet
luontaisoikeusopissa tunnustusta, Montesquieu on valmistanut
uudenaikaista yhteiskuntatiedettä 1. sosiologiaa.
Luontaisoikeusopin epähistoriallista ja individua-

listista valtio-oppia vastusti jyrkästi filosofi
Hegel. Hänen käsityksensä mukaan yksilön
järjellinen harkinta ei pysty oikeuden sisällystä
osoittamaan, vaan oikeudelliset toiminnan säännöt
ovat löydettävissä vain todellisen yhteiskunnan
tavoista ja laeista sekä siinä vallitsevasta
yhteishengestä, kansallishengestä. Häneen yhtyen J. V.
Snellman arvostelee luontaisoikeusoppia siten,
että luontaisoikeudelliset käsitteet ovat
abstraktisia ja ylimalkaisia, joten niiden
perustuksella ei voida antaa yksilölle riittävän selviä ja
yksityiskohtaisia toiminnan sääntöjä.
Luontais-oikeuden määräykset vaativat esim. tunnustamaan
persoonallista vapautta, omistusoikeutta, tehdyn
sopimuksen sitovaa voimaa y. m., mutta kun
kysytään näiden käsitteiden todellista sisällystä,
esim. miten omistusoikeus on hankittava
tullakseen pysyväksi, niin määrätty vastaus saadaan
vain sen kansakunnan laista ja tavasta, johon
kysyvä yksilö kuuluu; paljas luontaisoikeuden
noudattaminen tekisi mielivallasta ylimmän
oikeuden. Tässä annetaan näinmuodoin
positiiviselle oikeudelle sellainen ratkaiseva merkitys, jota
luontaisoikeusoppi ei sille tunnustanut. Vielä
jyrkempi luontaisoikeusopin vastustaja kuin Hegelin
filosofia oli n. s. historiallinen koulukunta, jonka
perustaja on Hugo (k. 1844) ja pääedustaja
Savigny (k. 1861). Tämä koulukunta pääsi
Saksan oikeusfilosofiassa vallitsevaksi 19:nnen
vuosis. keski- ja loppupuolella muodostaen sekin
puolestaan vastavaikutuksen 18:nnen vuosis.
filosofiassa vallinnutta ratsionalismia vastaan.
Historiallinen koulukunta on lähtenyt romantiikasta.
Vastustaen sitä käsitystä, että yksilöjen harkinta
ja tahto pystyisi yhteiskuntajärjestystä ja
oikeutta luomaan ja kehittämään, se katsoo, että
kaikissa yksilöissä yhteisesti vaikuttava,
yhteisinä vakaumuksina ilmenevä kansansielu
synnyttää positiivisen, historiallisesti kehittyvän
oikeuden. Positiiviseen oikeuteen on tutkimus
kohdistettava ja pyrittävä selvittämään, miten
kansan sielu lakien ja tapojen synnyttämisessä
vallitsee, samoin kuin se vallitsee kielen
muodostumisessa. Lainsäätäjä ei voi löytää
oikeussääntöjä yksilöllisestä järjestään, vaan hänen on
etsittävä niitä kansan yleisistä tavoista ja
yhteisistä katsomuksista, joiden teknillinen muokkaa
minen lakimääräysten muotoon on hänen
varsinainen tehtävänsä. Historiallinen koulukunta
on arvostelullaan osoittanut luontaisoikeudellisen
käsityksen tärkeissä kohdin kestämättömäksi.
Historiallisesti oikeutta käsiteltäessä huomataan,
ettei ole olemassa muuttumattomia, kaikkina
aikoina ja kaikissa maissa noudatettavia
oikeussääntöjä, vaan että oikeus on monenlaisten ehtojen
alainen. Käytännöllisessä politiikassa
luontais-oikeudellinen ajatustapa helposti johtaa
siihen käsitykseen, että yhteiskunnalliset olot
voidaan historiallisista ehdoista riippumatta
muuttaa yleisten aatteiden mukaan. Mutta vaikka
luontaisoikeudellinen ajatuskanta syystä on
saanut 19:nnellä vuosis. varsinkin lainoppineiden
puolelta paljon hylkääviä arvosteluja osakseen,
niin ei paljaastaan historiallinenkaan oikeuden
käsitys näytä filosofisesti tyydyttävältä.
..Kansan-sielu" käsite on sielutieteellisesti hämärä ja väite,
että kansan oikeustaju on sama kuin itse oikeus,
on sen muistutuksen alainen, että kansan
oikeustajukin voi joutua harhaan, vaikka sillä onkin

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Sat Dec 21 13:45:58 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/6/0758.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free