- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 8. Ribot-Stambul /
193-194

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Roomalainen tyyli - Roomalaiskatolinen kirkko

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

193

Roomalaiskatolinen kirkko

194

tyi, valtakunnan murtuessa, yhä kiinteämmin
Rooman paaviuden (ks. Paavi)
ympärille: kansainvaelluksen aikuisissa uusissa
valtioissa syntyneet kansalliskirkot alkoivat taas
(8-ll:nnellä vuosis.) sulautua kansainväliseksi
kirkoksi yhdenmukaisille laitoksineen, ja se
arvovalta, mikä paaveilla ensin oli uskon ja
siveellisyyden , vartijoina, muodostui oikeudelliseksi,
valtiolliseksi ja taloudelliseksi vallaksi, joka ei
periaatteessa tunnustanut minkäänlaisia rajoja.
Mutta kun paavit ryhtyivät ulottamaan tätä
valtaa myöskin itämaiseen kirkkoon, nousi siellä
vastustus, jonka takana oli koko kansanluonteen
erilaisuus ja kansallinen itsetietoisuus ja jonka
johtajiksi Konstantinopolin patriarkat asettuivat.
Patriarkka Photios syytti v. S66 Rooman kirkkoa
harhaopista ja teki siten juovan auttamattomaksi.
Lopullinen ero tapahtui patriarkka Mikael
Keru-lariuksen (ks. t.) aikana 1054. Samoihin
aikoihin, 9-ll:nnellä vuosis., kilpailivat kreik. ja
roomal. kirkko lähetystyössä Itä-Euroopan vielä
pakanallisista kansoista, varsinkin slaavilaisesta
maailmasta; Rooma voitti puolelleen Mähristä
ja Saksasta käsin tsekkiläiset, puolalaiset, ja
unkarilaiset, mutta serbialaiset, bulgaarit ja
ennen kaikkea venäläiset joutuivat
Konstantinopolin valtapiiriin. Maantieteellinen raja
molempien katolisten pääkirkkokuntien ja samalla
idän ja lännen sivistyspiirin välillä sai jo
silloin pääasiassa nykyisen suuntansa:
Adrianmeren pohjukasta itää kohti Transsilvaniaan ja
siitä mutkittelevana viivana pohjoiseen,
Suomenlahden pohjukkaa sivuuttaen Jäämerelle asti.

10-13 :nnella vuosis. kehitti sitten r. k. eri
aloilla elämänmuotojaan : paavillisen
vallantäydel-lisyydeu, kirkko-oikeuden (ks. Kanoninen
oikeus), skolastisen tieteen (ks. S k o 1 a
s-tiikka), jumalanpalveluksen, uusia
munkki-laisuuden (ks. t.) muotoja j. n. e. Se oli r:n k:n
klassillinen aika. Sitä seurasi keskiajan lopulla
ja 1500-luvulla kriitillinen aika; valtiovallan ja
sivistyksen vapautuminen kirkon holhouksesta ja
ennen kaikkea uskonpuhdistus panivat
keskiaikaisen järjestelmän mitä kovimmalle
koetukselle. Protestanttisuus eri muodoissaan pääsikin
vallalle suuressa osassa Keski-Eurooppaa,
Englannissa ja pohjoismaissa, jotka siten menivät
r :lta k :lta hukkaan. Myöskin muualla
Euroopassa oli sen asema jo hyvin horjuva, kun
1540-luvulla alkoi Espanjasta käsin uudistusliike, joka
poisti pahimmat kirkolliset väärinkäytökset,
mutta muuten kokonaan rakensi vanhoille
periaatteille (Tridentin kirkolliskokous 1545-63).
Tämä pääasiassa jesuiittain johtama
„vasta-uskonpuhdistus" antoi r:lle k :lle uutta voimaa
ja valloitti inkvisitsionin avulla takaisin useita
jo osaksi menetettyjä alueita, kunnes Westfalenin
rauhaan 1648 päättyvä uskonsotien aika
vakaannutti protestanttisuuden ja r:n k:n
maantieteellisen rajan Euroopassa. Sillävälin Etelä- ja
Keski-Ameriikka oli Espanjan ja Portugalin
alusmaina joutunut r :n k :n valtapiiriin ; Intiassa
ja Kiinassa tehtiin sen hyväksi lähetystyötä,
mutta ilman pysyviä tuloksia.
Pokjois-Amerii-kasta tuli osa Kanadaa, jossa asutus oli
ranskalaista, katoliseksi; muutoin sai protestanttisuus
siellä ylivoiman, eikä edes viime aikojen suuri
siirtolaisuus Etelä-Euroopasta ole saanut aikaan
siinä sanottavaa muutosta. Mitä r:n k:n
uudem-7. VIII. Painettu 10/1215.

paan sisäiseen kehitykseen tulee, on siinä
taistellut kaksi suuntaa: jyrkästi paavinvaltainen,
jonka päätukena edelleen ovat jesuiitat, ja
vapaampi, joka tahtoo säilyttää piispoille ja
kansalliskirkoille enemmän itsenäisyyttä;
viimemainitun suunnan ilmauksia on Ranskan
„gallika-nismi" (ks. Gallikaaninen kirkko) ja
se oli 1700-luvun lopulla, valistusajalla, laajalti
vallalla, jotavastoin 1800-luvulla paavinvaltainen
suunta taas on ,,ultramontanisniin" (ks. t.)
muodossa päässyt aivan ylivoimaiseksi. Tämän
suunnan voittoa Vatikaanin kirkolliskokouksessa 1870
seurasi ,,vanhakatolisen kirkon" (ks. t.)
irtautuminen, joka kuitenkin jäi vähäpätöiseksi.

Yleinen luonne. R:ssa k:ssa vallitsee
ennen kaikkea auktoriteettiperiaate:
yksilön oikeutta ja velvollisuutta muodostaa oma
uskonnollinen vakaumuksensa ei tunnusteta, vaan
yksilön on alistuttava kirkon johtoon.
Kirkon johtovaltaa edustaa näkyvässä muodossa
papisto, ja papiston valta keskittyy p a
a-v i i n. Näiden edustajiensa kautta kirkko antaa
yksityisille kristityille selvän ja taatun totuuden
tiedon ja pelastuksen neuvon, jotavastoin
„ulko-puolella kirkkoa ei ole autuutta". Paavin arvovalta
perustuu uskoon, että hän on Pietarin seuraaja,
jolle Kristus (Matth. 16i8) oli antanut
taivaan-valtakunnan avaimet; ,,apostolirulitinaan"
oikeudellinen valta on mennyt perinnöksi Rooman
piispoille. Korkeimmilleen tämä paavin arvovalta
kohotettiin Vatikaanin kirkolliskokouksessa 1870,
jolloin paavi julistettiin erehtymättömäksi, kun
hän virkansa puolesta (ex cathedra) puhuu uskon
ja siveellisyyden asioissa. Kaikki kirkon jäsenet
ovat velvolliset, ehdottomasti tottelemaan häntä.
Täten on r:lla k :11a luja ulkonaisen järjestön
yhteys, jotavastoin itämaisella ja vielä
enemmän protestanttisella kirkolla tämä yhteys on
henkistä laatua. Kirkon opin ja oikeuden
mittapuuna on Raamattu (johon myös n. s.
apokryfiset kirjat luetaan) ja perintätieto, joka
käytännössä asetetaan Raamattua korkeammalle. Mutta
kaikkivaltiaan paavin ratkaisut ja päätökset
muodostavat yhtämittaa uutta perintätietoa, joka
kiinteästi liittyy entiseen. Siten r. k. mukautuu
uusiinkin olosuhteisiin paljoa joustavammin kuin
itämainen kirkko, jolle perintätietoa on vain se,
mikä on ikivanhaa.

Yksityisen kristityn usko on r:n k:n
käsityksen mukaan ensi sijassa kirkon opin totena
pitämistä ja siihen alistumista.
Pelastusopissa vallitsee, huolimatta siitä että
Augustinuksen oppi on virallisesti hyväksytty,
semi-pelagiolaisuuden henki: ihminen tekee, minkä voi,
saavuttaen siten jotain ansiota, ja Jumalan armo
tulee avuksi, täyttäen mitä puuttuu. Armo tulee
ihmisen osaksi ennen kaikkea s a k r a m e n
t-t i e n kautta, joiden hoito on papiston
yksinoikeus. Sakramentteja on 7: kaste, ehtoollinen,
konfirmatsioni, rippi, viimeinen voitelu,
avioliitto ja papiksivihkiminen; vallitseva käsitys
niistä on, että ne tuottavat jotakin hyötyä jo
„tehtynä työnä" (ex o per e operato), katsomatta
sisälliseen mielialaan. Käytännössä tärkein on
näistä rippi (ks. t.). Sitäpaitsi on runsaasti
muita sakramentintapaisia pyhiä toimituksia:
manauksia, siunauksia, voiteluita, pesemisiä j. n. e.
Armovälineihin kuuluvat tavallaan myös .,hyvät
työt", jommoisina ovat erityisessä arvossa eräät

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Sat Dec 21 13:46:04 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/8/0115.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free