- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 8. Ribot-Stambul /
589-590

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Saksa

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

561

Saksa

590

känneet unkarilaiset Thiiringenissä Merseburgin
läheisyydessä, minkä jälkeen unkarilaiset
pysyivät jonkun aikaa alallansa. Henrikin seuraaja,
hänen poikansa Otto I Suuri (936-73), jatkoi
tarmolla ja menestyksellä isänsä työtä lujittaen
edelleen kuninkaan valta-asemaa. Ilerttuain
yrit-tämät kapinat kukistettiin, herttuakuntia
annettiin lääneiksi kuninkaan sukulaisille ja ystäville,
herttuain valtaa heikonnettiin jakamalla
herttua-kunnat osiin ja antamalla suuria läänityksiä
varsinkin hallitsijasta riippuville hengellisille.
Elben ja Oderin väliseen maahan asettui
saksalaisia herroja ja ritareita, ja sinne perustettiin
joukko linnoja, joiden ympärille sitten syntyi
kaupunkeja. Puola ja Böömi tulivat S:n
alaisiksi lääneiksi ja Lechin lakeuksilla Otto voitti
v. 955 unkarilaiset niin ratkaisevasti, etteivät
he enää tämän jälkeen häirinneet valtakunnan
rauhaa. Otto hankki itselleen v. 951 myöskin
Italian kuningaskunnan, s. o. Pohjois- ja
Keski-Italian, joka tästä lähtien tuli kauan olemaan
S :n yhteydessä, ja kruunautti itsensä v. 962
Rooman keisariksi. Rooman keisarikruunu
siirtyi häneltä hänen jälkeisilleen S:n kuninkaille;
S :n valtakuntaa pidettiin tästä lähin Rooman
valtakunnan jatkona, minkä vuoksi sen nimenä
olikin Saksalais-roomalainen valtakunta (Das
hei-lige römische Reich deutscher Nation). Otto II
(973-83) osasi myöskin pitää herttuat aisoissa,
mutta hänen heikon seuraajansa, pääasiassa
Italian asioita harrastavan Otto III:n
hallitessa (983-1002) S:n ruhtinaat, suuret ja
pienet, pyrkivät jälleen laajentamaan valtaansa ja
samalla tekemään lääninsä perittäviksi; lisäksi
slaavilaiset heimot pyrkivät vapautumaan.
Seuraava hallitsija Henrik TI Pyhä (1002-24)
ei voinut täysin ylläpitää S:n valtaa Elben
itäpuolella olevissa seuduissa. Tekemällä ruhtinaille
suuria myönnytyksiä, m. m. tunnustamalla
läänien perinnöllisyyden, hän sai heidät jälleen
suorittamaan kruunulle läänivelvollisuutensa ja
suurilla läänityksillä varustetun papiston tukemana
hänen onnistui lujittaa valtakunnan yhteyttä.
Henrik II:een sammui saksilainen suku.

Frankkilainen 1. saalilainen suku
1 0 2 4-1 1 2 5. Henrik II :n jälkeen valittiin
kuninkaaksi Konrad II Saalilainen
(1024-39), josta tuli uuden hallitsijasuvun
perustaja. Hän piti voimakkaasti yllä kuninkaan
arvovaltaa ruhtinaisiin nähden, mutta myönsi
pienillekin vasalleille perintöoikeuden heidän
lää-neihinsä toivoen siten, vaikka turhaan, saavansa
kruunun perinnölliseksi suvussaan. V. 1032
Konrad sai haltuunsa Burgundin valtakunnan, joka
tosin tuli olemaan vain löyhässä yhteydessä S:n
kanssa, mutta joka kuitenkin turvasi S:n
hallitsijoille Italian herruutta varten tärkeiden
alppisolien omistuksen. Konradin seuraaja oli
hänen poikansa Henrik III (1039-56), yksi
S:n voimakkaimpia hallitsijoita. Hänen aikanaan
keisarin valta oli mahtavimmillaan. Henrik piti
sekä ruhtinaat että kansan kovassa kurissa ja
vallitsi täydellisesti myöskin kirkkoa erottaen
ja asettaen miehiä paavinistuimellekin. Mutta
edistäessään cluniacensien ajamaa kirkon
parannusta hän valmisti alaa kirkon vapautumiselle
maallisesta vallasta ja paavinvallan nousulle,
joi.ta keisarivallalle vastedes oli koituva suuri
vaara. Tämä vaara ilmeni jo hänen seuraajansa

Henrik IV:n (1056-1106) hallitessa. Paavi
Gregorius VII, joka tahtoi turvata kirkon
itsenäisyyden, vieläpä vaati paaville ylivaltaa koko
kristikunnassa, kielsi 1075 maallisia ruhtinaita
antamasta hengellisille investituuraa, s. o.
täyttämästä kirkollisia virkoja. Henrik ei voinut
alistua tähän säännökseen, koska S:ssa Otto I:n
a joista juuri hallitsijan nimitettävissä olevat,
suurilla läänityksillä ja maallisilla
hallinto-oikeuksilla varustetut piispat ja apotit olivat olleet
hallitsijavallan paraimpana tukena. Näin sai alkunsa
n. s. investituurariita (ks. Gregorius VII
ja Henrik IV), joka ei tullut Henrik IV:n
hallitessa ratkaistuksi. Ennen sitä ja sen
kestäessä Henrikin täytyi taistella myöskin S:n
kapinallisia ruhtinaita ja omia poikiansa
vastaan. Näiden monivaiheisten taisteluiden aikana
hallitsijavallan arvo kyllä aleni S:ssa, mutta
pitämällä jyrkästi kiinni kuninkaallisista ja kei
sarillisista oikeuksistaan Henrik sai ainakin
valtion itsenäisyyden kirkkoon nähden
säilytetyksi. Henrik V (1106-25) jatkoi taistelua
sekä paavia että ruhtinaita vastaan. Ruhtinasten
kanssa hän teki rauhan Würzburgissa 1121 ja
heidän välityksellään syntyi paavin ja keisarin
kesken 1122 Wormsin konkordaatti, jossa
investi-tuurakysymys sai ratkaisunsa. Kumpikin puoli
antoi myöten. Keisarille jäi edelleen suuri
vaikutusvalta hengellisten asettamisessa (ks.
Investi-tuura). Ruhtinasten valta oli tämän
pitkällisen riidan aikana suuresti kasvanut, mutta
heidän rinnallaan kohosivat jonkinlaiseen
merkitykseen myöskin alempi aateli (ministeriaalit)
ja kaupunkien porvaristo, joiden kannatusta
hallitsijat olivat ruvenneet etsimään. Henrik V oli
viimeinen hallitsija frankkilaista sukua.

Hohenstaufit 1 1 3 8-1 2 5 4. Suuri
Interregnum 125 6-7 3. Henrik V:n
kuoltua ruhtinaat valitsivat kuninkaaksi Henrikin
vastustajan Saksin herttuan Lotharin (1125-37).
Tämä joutui pian taisteluun Henrik V:n
sisarenpoikani Hohenstaufin sukua olevain Svaabin
Fredrikin ja Frankenin Konradin kanssa, ja sai
tässä taistelussa apua Welfin sukua olevalta
vävyltänsä Baierin herttualta Henrik Ylpeältä.
Näin sai alkunsa hohenstaufien ja welfien
välinen ristiriita. Lotharin hallitessa ruvettiin
jälleen levittämään saksalaisuutta ja kristinuskoa
Elben itäpuolella oleviin slaavilaismaihin, joissa
pakanuus oli päässyt uudelleen juurtumaan.
Albrekt Karhu, joka. oli saanut läänitykseksi
Nordmarkin (nyk. Altmarkin), perusti
Brandenburgin markkreivikunnan. Lotharin jälkeen
valittiin kuninkaaksi hohenstaufi Konrad III
(1138-52). Hänen aikanaan uusiintui welfien ja
hohenstaufien välinen taistelu, kun Konrad
riisti Henrik Ylpeältä sekä Lotharilta perityn
Saksin että Baierin. Taistelu päättyi 1142
Frankfurtin rauhaan, jossa Henrik Ylpeän poika
Henrik Leijona sai Saksin. Konrad otti 1147-48
osaa toiseen ristiretkeen saavuttamatta mitään
tuloksia. Samaan aikaan eteni saks. asutus Elben
itäpuolella sen ristiretken johdosta minkä
saksalaiset ruhtinaat tekivät vendejä vastaan.
Toistaiseksi kilpailivat täällä saksalaisten kanssa
myöskin tanskalaiset ja puolalaiset. Konradin
seuraaja oli hänen veljensä poika Fredrik 1
Barbarossa (1152-90). Tämä tunnusti S:n
ruhtinaiden oikeudet, vieläpä eräissä tapauksissa

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Sat Dec 21 13:46:04 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/8/0317.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free