- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 9. Stambulov-Työaika /
187-188

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sumba ...

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

187

Sumerialaiset

l—Sumerilaiset

188

on foneettista tietii kehittynyt Kengin tai
Keu-gira sanasta. Koska Babylonian nimenä V:ssa
T:ssa esiintyy Sn’r (luettu Sinear; ks.
Sineä-rin maa), on arveltu että Sinear < *Sengir
< Kengin. K. T-t.

Sumerialaiset ks. Sumerilaiset.

Sumerilaiset, muinaisen Sumer (ks. t.)
nimisen maan esi-seemiläiset (toisin E. Meyer)
asukkaat, ehkä Etelä-Babylonian ensimäiset
asuja-met, ainakin sen ensimäinen sivistyskansa, jonka
olemassaolosta ja myöhemmästä historiasta
arkeologiset löydöt ja nuolenpääkirjoitukset yksin
antavat tietoja. Olettamus, että Babyloniassa
ennen seemiläisten tuloa asui ei-seemiläinen kansa,
sai alkunsa, kun Assurbanipalin kirjastosta
löydettiin tauluja, joissa huomattiin ei-seemiläistä
tekstiä. Henry Rawlinson nimitti tuota kansaa
a k k a (1 i 1 a i s e k s i. Toiset tutkijat (Halévy
y. m.) sitävastoin väittivät, että nuo
kirjoitukset ovatkin seemiläisiä, mutta jostakin syystä
laaditut salakirjoituksen muotoon, ja
johdonmukaisesti kielsivät ei-seemiläisen
kansanaineksen olemassaolon. Kun Babyloniasta
nyttemmin on löydetty suuri joukko hyvin vanhoja
ei-seemiläisiä nuolenpääkirjoituksia ja on opittu
lukemaan niitä, ei mitenkään voi epäillä
ei-seemiläisen rodun eläneen Babyloniassa. Mutta sitä
ei enää ole sanottava akkadilaiseksi. jolla
nimityksellä nyttemmin tarkoitetaan
Pobjois-Babylo-niaan tunkeutunutta seemiläistä kansaa ja kieltä
(=assyria), vaan sitä on assyrialaisten
käyttämän nimen mukaan nimitettävä sumerilaiseksi.
Jos riitakysymys s:n olemassaolosta siis on
lopullisesti ratkaistu, niin kysymys s:n ja heidän
kielensä sukulaisuussuhteista muihin kansoihin
ja kieliin vielä on ratkaisematta. S:n
ruumiilliset tuntomerkit ovat kuvanveistoksista päättäen
filippo, suoravartinen, suhteellisesti hoikka nenä.
jonka juuresta matalanlainen takakenoinen otsa
kohoaa, vinot silmät niinkuin mongoleilla,
ulkonevat poskipäät, pieni suu, kapeat kaarevat
huulet, lyhyt alaleuka. Ainakin myöhemmissä
kuvissa s. säännöllisesti esiintyvät parrattomina ja
kaljupäisinä, toisin kuin heidän jumalansa ja
seemiläiset. Sumerin kielestä on yleensä
oltu vhtä mieltä, ettei se ole sukua seemiläisille
eikä indoeuroopp. kielille. Muuten on väitetty sen
olevan sukua jos jollekin kieliryhmälle,
varsinkin „turaanilaiselle", »suomalais-turkkilaiselle",
altailaiselle (Oppert. Lenormant, Hommel),
kiinan kielelle (Terrien de Lacouperie, Ball) y. m.
Altailaista (»suomalaista") hypoteesia
kannattivat m. m. J. W. Lagus ja Yrjö Koskinen (joka
vertasi toisiinsa Sumer ja Suomi sanoja).
Kieltävälle kannalle asettuivat sitävastoin lopulta
(1883) Donner ja alusta alkaen Ahlqvist, joka
suositti kaukaasialaisia kieliä sumeriin
verrattaviksi (1878). Ensimäinen, joka kosketteli
sumerin suhdetta näihin kieliin (georgiaan), oli
Hommel (1SS4). Mutta kaikkia näitä vertailuja
haittaa aivan riittämätön kielentuntemus, minkä
vuoksi niihin perustetuilta johtopäätöksiltä
puuttuu tieteellinen arvo. Huomattavampi on
Tse-retheli’n seikkaperäinen tutkimus ..Sumerian and
Georgian" (1913-16). Sumerin
sukulaisuussuhteiden määräämiselle tarpeelliset tieteelliset
edellytykset ovat viime aikoihin saakka olleet
riittämättömät. Vasta nykyään on löydetty suurehko
määrä alkuperäisiä sumerilaisia tekstejä, joiden

kieltä assyrialaisten oppineiden riittämätön
kielentaito ei ole päässyt himmentämään. Suurta
edistysaskelta sumerologian alalla merkitsi
vanhojen sumerilaisten kuningasten tekstien
kääntäminen. jonka suoritti Thureau-Dangin (1905).
Sayeen, Lenormanfin, Hommelin, Hauptin,
Ami-audin, Zimmernin, Jensenin y. m. esitöiden
perustalle Langdon laati sumerin kieliopin (1911).
Mutta luotettavan pohjan sumerin kielen
tunte-j miselle tarjosi vasta Delitzsch kieliopillaan ja
sanakirjallaan (1914). Sumerin kielessä
esiintyvät äänteet ovat vokaalit a, e, i, u ja
konsonantit b, p, g, k, d, t, l, m, n, r, gh (velaarinen
spirantti > assyr. Ii), z, s, s. Kaikki kantasanojen
konsonantliset loppuäänteet pyrkivät häviämään
pa(b) »veli", gu(d) »härkä", ki(n) „maa",
di-ri(g) »täysi". N äännettiin toisinaan palataalina
niinkuin m samoin niinkuin r/, jota myös
merkitään <7:llä tai sanan sisässä n^:llä, josta > g,
esim. dimer = »jumala" = dingir, digir, immadate =
..hän lähestyi" = ingadate, gal »suuri" = moi.
Tämän eroavaisuuden perustalla on oletettu kaksi
murretta eme-ku ja eme-sal, joilla nimityksillä
luultiin tarkoitettavan »herrain" ja »naisten"
kieltä, mikä käännös kuitenkin on väärä. Koska
lähteissä mainitaan muitakin cme-lajeja, esim.
eme-gal = »suuri kieli", eme-sukud = »ylevä kieli",
eme-sidi = »oikea kieli", ei luultavasti tarkoiteta
varsinaisia murteita, vaan ehkä erilaisia
kielenkäyttötapoja tai kirjallisuuden lajeja. Eme-sal
esiintyy etupäässä kulttirunoudessa, minkä vuoksi
tämä nimitys lainasanana umi-sallu assvriassa
merkitsee katumusvirttä. Se tosin suosii
m-ään-nettä (n)g-.n sijasta, mutta m:n sisältäviä
juuri-sanoja esiintyy myös historiallisissa teksteissä
ja loitsuissa y. m. käytetyssä rahvaankielessä.
Itsenäiset personaalipronominit ovat sing. ma(e),
zafe) ja ene, plur. mene (< ma-f-ene =
„minä-f-lian"), zöne (< za-\-ene) ja enenene (<
ene-|-enene = »hän-f-hän"). Nominin ja verbin
kantasanat ovat enimmäkseen yhteisiä ja alkuaan
nähtävästi kaikki yksitavuisia. Kieliopillisia sukuja
ei eroteta. Nominien monikko muodostetaan
yksikköä kertaamalla, esim. kur = „maa",
kur-kurra = ,.maat", tai ene-päätteellä, esim.
dingirr-ene = »jumalat". Sijasuhteisiin nähden
huomataan, että subjektiasemo aina, objektiasemo,
lokatiivi, datiivi ja genetiivi usein jätetään
merkitsemättä erityisillä affikseilla. Genetiivin
tavalliset päätteet ovat ka ja ge, esim. Gudea en
Nin-girsu-ge = „G. N:n pappi";
dingir-galgal-Lagas-g-ene = »Lagasin suuret jumalat", vrt.
dingir-galgal-ene = »suuret jumalat",
dingir-galgal-ene-ge = »suurien jumalien". Prepositsioneja ja
post-positsioneja on parikymmentä. Verbijuuret ovat
joko yksinkertaisia (enimmäkseen yksitavuisia,
esim. ag = »tehdä", lal = »punnita, maksaa",
harvemmin kaksitavuisia nk. bulugh =
»kiirehtiä") tai yhdistettyjä nominista ja
verbistä, esim. su-gibil-ag (uusi-|-tehdä = »uudistaa"),
jolloin kumpikin osa säilyttää itsenäisyytensä
niin, että pre- ja infiksit astuvat niiden väliin,
tai erinäisillä lisäkkeillä laajennettuja. Paljas
verbikanta esiintyy sekä infinitiivinä että
partisiippina ja imperatiivina, mutta näillä on myös
erityiset muodot. Aikamuodot ovat preteriti ja
preesens; jälkimäisessä esiintyy kantaosa
c-piiätteellä laajennettuna, esim. in-lal = »hän
maksoi", in-lal-es = »he maksoivat", in-nan-lal =

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Mon Jul 4 09:15:46 2016 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/9/0106.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free