Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomalaisten muinaisuskonto
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
273
Suomalaisten muinaisuskonto
275
käsitys on, ettei ruispeltoa saa lähestyä viljan
kukkiessa. Virolaiset ovat uskoneet pahaa tekevien
viljaneitseiden sekä viljasuden piilevän pellossa.
„Pellonpekko ohrankasvun soi". Tämän haltian
tuntevat setukais-virolaiset l’eko nimellisenä.
Siitä tehtyä kuvaa säilytettiin viljalaarissa ja
sen kunniaksi vietettiin keväisin uhripitoja.
Pekoa on verrattu isl. lieyggvir 1. Ilyggvir
nimiseen Freyn palvelijaan, jota merkitykseltään
vastaa nykyis-ruotsin bjugg = ohra. „Egres herneet,
pavut, nauriit loi, kaalit, liinat, hamput eiles
toi". Ågrui, Ågräs 1. Äkrässie on vieläkin
tunnettu sekä Itä-Karjalassa että Venäjän
Karjalassa merkiten kaksoisna urista.
Pohjois-Karjalassa on kaksoisnaurista nimitetty huuhdan
isännäksi. Merkitykseltään epävarmoja ovat
Virankannos, joka „kauran kaitsi", sekä liiindiis,
joka ,.huhdat ja pellot teki". Pohjois-Hämeessä
puhutaan vielä humalikon haltiasta. Virossa
mainitaan humalakuningas 1. vurjaja = varjelija
ja humala aia pcremees = humalatarhan isäntä.
Lina-emaa. säilyttivät virolaiset vaatekirstussa,
jotta pellavat menestyisivät. — Elollistettua
metsää ovat suomalaiset palvoneet Tapio
(= metsä) nimisenä. Nimen alkumerkitys
esiintyy selvästi sellaisissa runosäkeissä kuin
„risun-täytinen tapio". Samoinkuin maata ovat
suomalaiset metsääkin tervehtineet. Metsän ja sen
riistan „puhtaus" ilmenee usein runoissa. Ken
metsää saastuttaa, sitä uhkaa ,,metsännenä". Metsän
tartuntaa, eräänlaista sairautta vastaan tuli
käyttää varokeinoja. Ei tohdittu esim. jänistä
ottaa langasta, ennenkuin sitä oli lepänvarvuilla
pyyhitty. Runoissa metsää puhutellaan monin
mainesanoin: metsän kuningas, isäntä, ukko,
metsän emäntä, akka, eukko y. m. Itse metsän
runollista personoimista todistavat sellaiset
kuvaukset kuin: naavaparta, naavaturkki,
havuhattu, siniviitta y. m. Metsänhaltia näyttäytyy
samoin kuin Suomen ruotsalaisten skogsrädari
itse metsän korkuisena saattaen
kuitenkin vähentää kokoansa. Puhutaan joskus
yksityisen puunkin haltiasta. Virossa oli sellainen
eri puulajeilla. ,,Koivumetsän haltia ei
milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään", -for
päätteellä runollisesti muodostettuja
puunhaltioi-den nimiä ovat Ilongatar, Katajatar, Pihlajatar
ja Tuometar. Alkuperäänsä ei myöskään voi
salata Länsi-Suomessa tunnettu metsänneitsyt
(myös haapaneitsyt), jolla on skandinaavilainen
vastine; vaikka se etupuolelta on ihana neito,
on se takapuolelta kuin metsänrisu, puutadikko.
vanha lauta tai tervaskanto. Hännällisenä se
taas muistuttaa metsäeläinten haltiaa.
Eläintenkin haltioita piilee suomalaisten
metsänhaltioissa. Kun pyhänä metsästäessä sattui
semmoinen 1 i n t u, joka ei kuollut vaikka kuinka
ampui, niin se oli metsänhaltia. Myöskin karhu
ja villipeura edustavat metsänhaltiaa. —
Rakennuksillakin oli haltiansa.
Inkeriläisten käsityksen mukaan on talossa paitsi
koti-isäntää. I. kotihaltiasta karjatanliuassa
tanvas-haltias, saunassa saunahaltias ja riihessä
riihi-haltias. Luultavasti rakennuksen „haltia"
tarkoittaa itse rakennuksen „sielua" silloin, kun sitä
„ei tehdä eikä tuoda, vaan on itsestään". Sitä
kantaa edustaa myös usko, että kirkonhaltia on
kirkon korkuinen sekä käsitys, että
huo-neenhaltia on suhteessa itse rakennuksen hirsiin.
varsinkin selkähirteen, jossa sen luultiin asuvan.
Kun talo hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan,
niin haltia itki peläten joutuvansa kulkeille.
Mutta jos otettiin yksikin vanha hirsi, meni
haltia sen mukana uuteen taloon. J.aivanhaltia
on läheisessä suhteessa laivan emäpuuhun.
Useimmiten kansa kuitenkin käsittää rakennusten
haltiat ennen eläneiksi ihmisiksi. Inkerissä on
pirtin peräuurkka, etenkin siellä oleva nurkkahylly,
missä nykyään pyhäinkuvia pidetään,
kodinhal-tiain palvontapaikka. Itäisten suomensukuisten
kansain kotijumalien uhrivakkaa muistuttaa
virolaisten pyhän Antoniuksen nimeen liittynyt
Tonni valck, jota säilytettiin paikassa, minkä
yksin isäntä tiesi ja mihin kaikenlaisia
esikois-uhreja uhrattiin. Jo nimestä päättäen
vierasperäisiä haltioita ovat: tonttu (ruots. tomte),
josta Agricola sanoo, että se „liuoneen menon
hallitsi" ja jolle on ollut tapana toimittaa uhreja,
sekä para (ruots. bjära, bara), joka kantoi
voita vieraista taloista. Sitä vastaava haltia on
Etelä-Viron punk (alasaks. pük, l|itt i 1. puhkia).
Inkerin raha-paran, joka lentää ilmassa
meteorina, vastaa virolaisten tulihänd 1. pisuhänd (pisu
sanaan on verrattu ruots. bisa, bisi, bise, esim.
tomtabise), myös kratt (muinaisisl. skratti =
kummitus). Kratli on Suomessakin ollut tuttu,
Agricolan mukaan se „murheen piti tavarasta".
Omaisuutta kaitsevia haltioita oli suomalaisilla vielä
rajaa valvova rajaäijä I. rajalainen, jonka
huutoon ei kaiku vastannut, sekä maahan kätketyn
aarteen 1. aarnihaudan haltia. — Hyvin tärkeä
osa suomalaisten muinaisuskossa on ollut v a i n
a-jain palvonnalla, peijaisilla (ks. t.) ja
muistojuhlilla. Agricola sanoo: „KuoIleiden hautoihin
ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja
itkettiin". Erikoisemmin ajateltiin kuolleiden
olevan liikkeellä syksyllä, kekrinö. (ks. t.).
Lokakuuta ovat virolaiset nimittäneet „henkien
kuuksi" (hingekuu). Satunnaisistakin syistä
uhrattiin vainajille. Esimerkin siitä mainitsee
jo Agricola: „Menninkäiset (ks. t.) myös heidän
uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait".
Vainajien elämän ajateltiin olevan maanpäällisen
jatkoa. Vainajan tuvaksi asetettiin hautaan
puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa
toisinaan oli lautapohja sekä lauta- ynnä tuohikatto.
Joskus tehtiin vielä haudalle pieni ikkuna-aukolla
varustettu tupanen (ks. Hautaaminen).
Vainajan ajateltiin kaipaavan omaistensa
seuraa, senvuoksi oli ryhdyttävä kaikenlaisiin
varokeinoihin kuolleen kotona käymisen estämiseksi.
Sitä tarkoittanee alkuaan myös karsikon
(ks. t.) tekeminen. Läheisessä suhteessa manalle
menneisiin ovat maan pinnan alla elävät pikku
olennot, suom. maahiset, vir. maa-alused, joiden
ajateltiin asuvan ja elävän aivan kuin ihmiset. Jos
niiden asuinpaikan likasi tai siihen asettui
nukkumaan, sai rangaistukseksi ihotaudin, jota myös
nimitetään „maahiseksi". Sama usko on
skandinaaveillakin yleinen, samoinkuin maahisten
näyttäytyminen muurahaisten muodossa (ruots.
alvmyror). ■— Jumaliaan ovat
muinaissuomalaiset palvoneet uhrilehdoissa, joista toiset
ovat olleet aidattuja. Metsää ja uhrilehtoa
merkitsevä hiisi (ks. t.), jota myöhemmin on alettu
käyttää pahan ja pelätyn paikan ynnä
pahan-hengen nimenä, viittaa siihen, että „hiisi" on
ollut manalaisille hengille n. s. sankarijumalille
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
