Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomalais-ugrilaiset kielet
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
303
oli melkoista mutkikkaampi kuin nvkyissuomen,
erittäinkin melkoista äännerikkaampi: siinä oli
melkoinen joukko äänteitä, jotka ovat nykyisestä
suomesta hävinneet, esim. p:n. t:n, fc:n ohella
i>. 0’ ß’ <5> s:tl ohella z, é, z, s ja i
(molemmat viimemainitut ehkä vielä kahta
laatua, „muljeerattuia" ja
„muljeeraamatto-mia"). T] tavattiin yksinäiskonsonanttina
vokaalien välissä (esim. suom. nyk. povi kuului *por]i),
n:n rinnalla oli ainakin tl, lm rinnalla oli V, oli
myös olemassa n. s. affrikaattoja {t-\-s-n ja f
-|-a^n yhtymiä); myös vokalismi oli melkoista
runsaampi kuin nykysuomessa, erittäin on
huomattava, että nykyisen e:n ja t:n rinnalla
tavattiin myös takainen e ja i. — Huomattavin
suom.-ugrilaisen kantakielen äänteellinen ominaisuus oli
astevaihtelu (ks. t.), joka kuitenkaan ei ollut
syntynyt suom.-ugrilaisessa kantakielessä, vaan
oli lähinnä perintönä uralilaisesta kantakielestä
(ks. Uralilaiset kielet).
Suom.-ugrilainen astevaihtelu oli — sen mukaan kuin voimme
päättää sekä s.-u:n k:n että samojedilaiskielten
toisiinsa vertailusta — samalla kvantitatiivinen
(keston 1. laajuuden) vaihtelu ja kvalitatiivinen
1. laadun vaihtelu, se käsitti koko
suom.-ugrilaisen konsonantismin, ei ainoastaan p:tä, (:tä, ja
k:ta, niinkuin suomessa nykyään. Vahvassa
asteessa oli konsonanttiaines jonkun verran
pitempi kuin heikossa, eräissä tapauksissa se oli
puheäänetön (verraten puheäänelliseen heikkoon
asteeseen, liuom. esim. vahvassa asteessa k,
heikossa y, esim. luku: luyun), ja yleensä oli
arti-kulatsioni vahvassa asteessa tiukempi:
suuaukko oli joko kokonaan suljettu (p, t, k,
m, n, r}) tai suunrako pienempi (esim.
suhuään-teissä tai i:ssä) kuin heikossa asteessa,
jotavas-toin heikossa asteessa artikulatsioni oli höllempi
ja avoimempi (huom. esim. luku^luyun).
Jäl-kenä muiden konsonanttien kuin p:n, t:n, k:a
astevaihtelusta meillä vielä suomessakin on
semmoisia tapauksia kuin hermo ^hervoton, loma
/■v, lori, panee ^ murt. paun, tulee ^ murt. tuun,
mtes gen. miehen (-hen alk. -*zen) j. n. e. Mitä
konsonanttiyhtymiin tulee, on ilmeisesti jo
suom.-ugrilaiselta ajalta peräisin se taipumus,
että vahvassa asteessa jälkimäinen konsonantti
voitti edellisen (vrt. esim. suom. lakkia ja
latkia, joista edellinen edustaa vahva-asteista,
jälkimäinen heikkoasteista muotoa). Alkujaan heikko
ja vahva aste ovat ilmeisesti olleet sellaisten
erilaisten vahvuus- ja korkeussuhteiden edustajia,
jotka ovat olleet liikkuvia s. o. vaihdelleet
saman „sanan" taivutuksessa (s. o. samassa
paradigmassa). — Aivan epäilemätöntä on, että myös
vokalismi on ollut vaihtelunalainen (esim.
semmoiset vaihtelut kuin a^,o sanoissa palaa^
polttaa perustuvat suom.-ugr.
vokaalivaihtelui-hin), mutta ei ole vielä varmuudella
osoitettavissa, missä määrin vokalismin vaihtelu on
seurannut samaa liikettä, joka on aiheuttanut
konsonanttien astevaihtelun. — Yleensä on suom
-ugrilaisen vokalismin historia vielä sangen
vaillinaisesti tutkittu: juuri sen johdosta että
vokalismi on ollut n. s. paradigmaattisen vaihtelun
alainen, on sangen vaikea saada selville, mitkä
vokaalit vastaavat suoranaisesti toisiansa (eri
kielissä saattaa nimittäin olla yleistettynä eri
vaihteluaste). Emme edes täydellä varmuudella
tiedä, onko n. s. vokaalisointu suom.-ugrilainen
:i306
ominaisuus; katsoen kuitenkin siihen, että
vokaalisointu tavataan sekä suomessa että
unkarissa. (myös eräässä vogulilaisessa murteessa
esiintyy kehittynyt vokaalisointu), ja että myös
mordvalaiset muodot palautuvat vokaalisoinnullisiin
muotoihin, saattanee tuskin vokaalisoinnun suom
-ugrilaista alkuperää epäillä.
Suom.-ugrilainen kantakieli tietenkin jakau
tui murteisiin, niinkuin kaikki nykyisetkin
kielet. Nämä murteet vähitellen yhä enemmän eri
koistuen muodostivat pohjan jakautumiselle eri
kieliin. Jokin kantakielen murteista saattoi eri
koistuneena vuorostaan muodostaa kantakielen,
josta johtui kokonainen ryhmä kieliä, ja täten
muodostuneen ryhmän kielistä jokin muodostaa
kantakielen uudelle aliryhmälle. Kuitenkin on
muistettava, ettei tämmöinen jakautuminen ta
pahtunut yhdellä iskulla: samalla kuin esim.
kahden kielialueen äärisyrjät olivat kokonaan eril
lään keskinäisestä yhteydestä, samalla saattoi
vat kosketukset kielialueiden lähireunoilla yhä
jatkua kunnes mahdollisesti täysi katkeaminen
tapahtui (tämä on erikoisesti huomattava, kun
heti alempana tulee puhe suom.-ugrilaisen
kantakielen ja sittemmin suomalais-permiläisen kanta
kielen kahtiajakautumisesta; vrt.
Suomensukuiset kielet; vrt. myös itämerensuonta
laisten kielten kahtiajakoa, ks. Suomen
kieli).
Silmällä pitäen äsken huomautetuista
näkökohdista johtuvia rajoituksia saatamme sanoa että
suom.-ugrilainen kantakieli lähinnä jakautui
kahteen haaraan. Itäisempi näistä, jota
nimitämme ugrilaiseksi, on ollut unkarin
kielen sekä obin-ugrilaisten kielten, vogulin ja
ost-jaakin yhteisenä kantakielenä. Sen tärkeimpinä
tuntomerkkeinä voidaan mainita: 1) alkuperäi
sen sananalkuisen s:n ja z:n (é:n ja z:n?), s:n
ja ä:n tarkka erottaminen (sanat, jotka
vastaavat suomen sanoja surma ja syli, joista edellinen
on alkanut s:llä, jälkimäinen z:llä, niinikään
sanat, jotka vastaavat suom. sanoja hapan ja
hiiri, joista edellinen on alkanut s : llä,
jälkimäinen z:llä, osoittavat ugrilaisissa kielissä
erilaista sananalkua; toiset tutkijat käsittävät
ilmiön syy n toisella tavalla, mutta joka
tapauksessa itse ilmiö on ugrilaiskielille
tunnusmerkillinen) ; 2) sananalkuisen, alkujaan kahtalaisen
k:n kehittyminen eri suuntiin (suom. sanoja
kala ja kivi vastaa unkarissa eriävillä
konsonanteilla alkavat lial ja kö:köve-); 3) konsonanttien
astevaihtelun tasoittuminen, samalla kuin
vokaalivaihtelu pysyi täydessä voimassaan; 4) objekti
konjugatsionin muodostus. — Läntistä näistä
haaroista nimitämme s u o m a 1 a i s-p e r m i 1 ä
i-seksi (äärimäisten kielten mukaan, jotka ovat
tästä kantakielestä muodostuneet), ja tämä
kielimuoto on ollut kaikkien muiden nykyisten s.-u:n
k:n paitsi jo mainittujen kantakielenä.
Suoma-lais-permiläisestä kantakielestä johtuvien kielten
tunnusmerkkeinä, jotka tunnusmerkit
todennäköisesti palautuvat puheenalaiseen kantakieleen
asti, mainittakoon: 1) alkuperäisen
sananalkuisen s:n ja z:n (é:n ja z’:n), s:n ja z:n välisen
erotuksen pääasiallinen haihtuminen; 2) erilaisten
sananalkuisten fc-äänteiden olennainen yhtyminen;
3) erinäiset muoto-opilliset ja lukuisat sanastolliset
yhtäläisyydet. — Suomalais-permiläinen yhteys
hajaantui vähitellen kahtia: toisaalta permi-
Suomalais-ugrilaiset kielet
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
