- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 9. Stambulov-Työaika /
357-358

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Like | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

3r>!>

Suomen kieli

ja kirjallisuus

3G0

ynunärdettävä ombi"). Aikojen kuluessa
lainattiin aineksia eri murteista, etenkin kun yhä
uusia kirjailijoita nousi eri murteiden aloilta,
jotka kukin joko tietäen tai tietämättään
antoivat kotimurteensa kielenkäyttöönsä vaikuttaa;
enimmin tämä soveltuu tietenkin 1800-lukuun
(ks. alemp.).

Puhekielessä tapahtui erinäisiä
äänteenmuutoksia. joita vähitellen säännöllistyvä
oikeinkirjoitus kuitenkin vain hitaasti ja osittain noudatti.
Agricolan gh:n sijasta ruvettiin kirjoittamaan g
(niin jo Sorolaisella ja säännöllisesti 1642 v-.n
kokoraamatun käännöksessä), jolla tietenkin
tarkoitettiin samaista Agricolan 1771:11a merkitsemää
äännettä: todellisuudessa tämä äänne kaiketi jo
1600-luvulla oli kokonaan tai miltei kokonaan
hävinnyt; tässä siis esiintyi kirjakielessä yleistä
kielenkäyttöä vastaan sotiva arkaismi, minkä
Florinus v. 1685 julkaistessaan uuden korjatun
kokoraamatun käännöksen miltei kokonaan poisti.
Se seikka, että dh:n sijasta samalla vakiintui
kirjoitustapa d, ei suinkaan merkinnyt mitään
muutosta ääntämisessä, vaan oli ainoastaan
ortografian yksinkertaistamista (Juslenius 1745
nimenomaan sanoo suomen d:n ääntyvän
spirant-tisesti, s. o. (5:ksi). Agricolan aikaan
mahdollisesti tavattu äänneyhtymä t?s oli jo viimeistään
1600-luvun alkupuoliskolla kadonnut ja
muodostunut i>i>:ksi. mutta entinen merkitsemistapa tz
(joka palautettiin välillä, m. m. Finnon
virsikirjassa ja 1642 v:n raamatussa, yritetyn dz:n
tieltä) jäi voimaan (myöskään lainkääntäjän
Abr. Kollaniuksen 1648 tekemä yritys asettaa
sijaan hdh ei onnistunut, vrt.
Lainsuomennokset). Mutta kirjoitettu sana alkoi
vaikuttaa. Kun vanha 6 äänne alkoi yhä
useammista murteista hävitä (muuttuen r:ksi ja i:ksi)
ja fi äänne käydä vaikeaksi ääntää, niin
kirjaimen mukaan ruvettiin ääntämään kirjoitettu d
d:ksi (tässä tietenkin oli samalla ruotsin
ääntäminen vaikuttamassa). Samalla tavalla kävi tz:n:
kun )> äänteen piiri vähenemistään väheni ja
yhä harvemmat osasivat sitä ääntää, alettiin sitä
kirjallisuutta luettaessa kirjaimen mukaan ääntää
Js:ksi. Kirjoitustapa ts alkaa jo 1700-luvulla
(sen ensimäinen johdonmukainen käyttäjä oli
Juhana Frosterus, 1797), ja Juteinin ja
Renvallin oikeinkirjoitusuudistuksen johdosta ts
sitten tuli hyväksytyksi yleiseen käytäntöön
(Renvall kuitenkin näkyy nimenomaan käsittäneen
ts:n vain tz:n ortografiseksi jatkajaksi
tarkoittamatta ääntämisen muutosta) ja on määrännyt
nykyisen kirjakielen ääntämistavan. — Samalla
kertaa kuin G. Renvall pani toimeen suomen
oikeinkirjoituksen lopullisen tasoituksen
(väitöskirjassaan ..De orthoepia et orthographia linguæ
fennicæ" 1810-11), niin hän myöskin sai aikaan
sen uudistuksen, että aikaisemmin käytettyjen
kirjainyhtymäin vib, nd, ng, Id asemesta
ruvettiin kirjoittamaan mp, nt, nk, It (tälläkin
muutoksella on ollut edeltäjiä, erittäin A. J. Lizelius
..Tietosanomissa" 1776 ja myös Chr. Ganander) ;
tämä merkitsi ainakin osalta myös ääntämisen
muutosta: Länsi-Suomen kaupungeissa oli
varmaan lounaissuomalainen b, d, g (ks. ylemp.)
yleinen, ja kun ortografia suosi tätä ääntämistä,
niin tuskin lienee epäilemistä, että se oli
käytännössä myös saarnakielessä, kunnes muutettu
kirjoitustapa sen yleiskielestä hävitti.

Kun 1809 luodun Suomen uuden valtiollisen
aseman johdosta se ajatus valtasi mielet, että
s. k. oli tuleva maan sivistyksen varsinaiseksi
kieleksi, kohosivat yleiskielelle asetettavat
vaatimukset suuressa määrässä. Tähänastisen
kirjoitetussa asussa välittyneen yleiskielen
puutteellisuus ja kömpelyys kävi etenkin ilmeiseksi, kun
sitä verrattiin samoina aikoina laajemmalta
tunnetuksi tulleeseen toiseen kirjallisuuskieleen, joka
oli muodostunut ja säilynyt suullisen
perintä-tiedon tietä, melkein kokonaan ilman
kosketuksia kirjojen kielen kanssa, suomalaisessa
kansanrunoudessa. Kansanrunoudella oli monien
vuosisatojen kehitys takanaan ja sille oli tämän ajan
kuluessa hioutunut oma — vaikkakaan ei
yhtenäinen — kielimuotonsa ja sanontatapansa, joka
rikkaudessa ja tuoreudessa voitti suppealla
kä-sitealalla liikkuneen kuivan, fantasiattoman ja
vieraan vaikutuksen alaisena muodostuneen
kirjojen kielen. Kansanrunoutena se
nimenomaisesti viittasi kansaan antaen sen ajatuksen,
että kansankieli oli oleva yleiskielen tärkein
lähde ja oikeakielisyyden ohje; se viittasi samalla
nimenomaisesti itäsuomalaisiin
murteisiin, sillä kansanrunouden runsaimmat aarteet
olivat säilyneet maan itäosissa ja Vienan
Karjalassa itäsuomalais-karjalaisessa kieliasussa.
Maltillisen Reinh. v. Beckerin rinnalla, joka ei vaatinut
suuria muutoksia kirjakielen tähänastiseen
ulkoasuun (tärkein vaatimus oli d:n poistaminen, ja
siitäkin vaatimuksesta hän pian luopui
ilmoittaen — Turun Viikkosanomissa 1821 —
tahtovansa sovittaa »Ylimaan kielen partta" „yhteen
vanhan kirjakielemme kanssa"), esiintyi
suorastaan kumouksellisin yrityksin K. A.
Gottlund, joka tahtoi siihenastisen kirjakielen sijaan
asettaa täysin savolaisasuisen. Hänen
periaatteensa „että kirjuittaa ikäänkuin puhutaan"
vei kuitenkin johdonmukaisesti yleiskielen
hajoittamiseen: Gottlund piti Savon murretta
parhaana, mutta ei puuttunut muidenkaan
murteiden puoltajia (esim. näytelmien kirjoittaja J. F.
Lagervall käytti Laatokaukarjalaisasuista kieltä,
Oulun viikkosanomissa kirjoitettiin Pohjanmaan
murretta j. n. e.). Kumoukselliset ja
hajoitta-vat pyrkimykset raukesivat kuitenkin tyhjiin,
mitä suunniteltuihin kielen äänneasun
muutoksiin tulee. G. Renvallin jo mainittu
oikeinkir-joitusreformi, johon Jaakko Juteini yhtyi,
useimmissa kohdissa sitä uutterassa
kirjailijatoimes-saan toteuttaen, jäi pysyväksi, eikä se ollut
mikään pelkkä oikeinkirjoitusasia, vaan samalla
myös kielimuodon määrääminen kieliasuun, joka
olennaisesti piti ylitä ennen vakaantuneen kanssa.
Kun Elias Lönnrot, suomalaisen kansanrunouden
merkkimies, äänneasullisessa kysymyksessä
pääasiallisesti liittyi Renvalliin ja Juteiniin, oli asia
ratkaistu. Eräissä seikoissa (esim. Ik, rk
yhtymän heikon asteen valitsemisessa: Ij, rj n^l, r)
horjuttiin vielä eri murteiden välillä;
vakauttamisen — eri murteiden käytäntötavan
kompromissiin — ratkaisivat varsinaisesti kielioppien
normatiiviset säännöt. Ne äänneasulliset muutokset,
jotka Renvallin jälkeen on s. k: n äänneasuun
tehty, ovat harvat, eivätkä ne johdu
kansankielen äänneasuun pyrkimyksestä, vaan ovat
kieliopillisen oikcakielisyyskäsityksen aiheuttamia:
tämän kannan mukaisesti pidettiin vanhempaa
muotoa uudempaa parempana, alkuperäisempää

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Tue Nov 12 16:29:17 2019 (aronsson) (download) << Previous Next >>
http://runeberg.org/tieto/9/0195.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free