Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
3r>!>
Suomen kieli
ja kirjallisuus
3G0
vähemmän ,.kulunutta" muotoa pitemmälle
kehittynyttä ..oikeampana". Kun esim. toisaalla
Suomessa sanottiin korkia ja toisaalla korkee ja
lisäksi otettiin huomioon lähimpien sukukielten
muodot, niin tultiin siihen, että ,,oikea" muoto
oli oleva korkea, ja tämän mukaisesti otettiin
käytäntöön perin suppea-alaisen nominin
loppuna -ea, ■eii aikaisemmin tavallisen -ia, -iii
(1. -ce) lopun sijaan. Toisen persoonan
omistusliite, joka vanhemmassa kirjakielessä oli ollut
säännöllisesti -s (kartanoa), saatettiin täydelli
sempään muotoon -si. Abessiivin (vajantosijan)
päätteeksi omaksuttiin varsin vähäisellä alalla
eräissä karjalaisissa sekä pohjoispohjalaisissa
murteissa esiintyvä -tla muualla koko maassa
yleisen -la päätteen sijaan, etupäässä kaiketi
senvuoksi, että tahdottiin välttää sekaannusta
-ta-loppuisten partitiivien kanssa (Jumalala:
Jumalatta). Kieliopillisuuskantaan perustuu myöskin
semmoisten infinitiivin muotojen
vakaannuttaminen kuin taluttaen (yi. taluttain) ; e on
omaksuttu senjolidosta, että muodot semmoiset kuin
saaden, juosten j. n. e. osoittavat e:n
alkuperäi-semmäksi. Yhdessä kohdassa on aivan
uudempana aikana puhekielen yleinen ääntäminen
voittanut kieliopillisuuskannan: Lönnrotin ia
Ahlqvistin kieliopillisilla syillä puoltama
alku-peräisempi illatiivipääte -sen (esim. liuoneesen)
on väistynyt puhekielessä yleiseu analogisen
pitkä-ääntiöisen muodon tieltä (huoneeseen).
–Suuremmassa määrässä kuin proosakieli, on
runokieli lainannut itäsuomalaisen äänneasun
mukaisia runokielisiä muotoja. Proosakieleenkin
kotiutuivat eräät itäsuomalaiset taivutus- ja
johto-muodostukset (esim. akkusatiivit minut, sinut
j. n. e., erinäiset johtomuodostukset, kuten seurue
j. n. e.).
Kaikki ulkoasulliset muutokset supistuvat
lopulta kuitenkin aivan vähäarvoisiksi verraten
siihen suureen sisälliseen uudistukseen, jonka
alaisena suomen kirjakieli on ollut 1800-luvulla.
Kielenuudistus on ollut suunnattuna toiselta
puolen kielenpuhdistamiseen, toiselta puolen sen
rikastuttamiseen. Toisaalta vaadittiin kielestä
poistettaviksi lauseparsia ja sanoja, joita eri
oikeakielisyyskannoilta katsottiin väärin
muodostetuiksi tai jotka olivat syntyneet vierasten
mallien mukaan, niinikään myös aikaisemmin
runsaassa määrässä käytettyjä uusia lainasanoja;
tätä puhdaskielisvys- eli puristista pyrkimystä
(ks. Purismi, Oikeakielisyys)
kannatti myöskin herännyt suomalaiskansallinen
harrastus. Toisaalta taas tarvittiin karsittaviksi
ehdotettujen sanojen ja lauseparsien, mutta ennen
kaikkea yleensäkin nykyaikuisen sivistyksen
moninaisten käsitteiden ilmituomiseen suuri
määrä uusia kielellisiä ilmauksia, ja tällä
rikas-tuttamispyrinnöllä onkin ollut erinomaiset
tulokset. Suomalaisina sanaseppinä ovat erittäin
mainittavat Juteini, C. A. Gottlund, W. S. Schildt
(Kilpinen) ja Elias Lönnrot, jotka kukin ovat
joko yleistä kielenkäytäntöä tai erikoistarpeita
varten muodostaneet suuren määrän suomen
kirjakielen omaisuudeksi tulleita ja siitä
edelleen kansankieleenkin levinneitä sanoja; tätä
sanaseppyyttä on yhä jatkunut uusimpiin
aikoihin. Samalla on lauserakenne, sanontatavat ja
yleensä sanoen n. s. „sisäinen kielimuoto"
yleiskielessä, joka eri paikkakunnilta olevien kirjai-
lijoiden kautta on ollut läheisissä kosketuksissa
eri kansanmurteiden kanssa (huomattakoon
erittäin Aleksis Kivi, uudempana aikana Juhani Aho
ja O. Manninen), suuresti kehittynyt ja rikastunut.
Kaiken tämän monipuolisen kehityksen tuloksena
on, että s. k. on muodostunut kaikenpuoliseksi
sivistyskieleksi. Sen erikoisena etuna on suuri
tai-puvaisuus muodostumaan uusiakin tarpeita
varten. Sen suuri sointuisuus tai sointukykyisyys
tekee sen mahdolliseksi yhä edelleen
kehitettäväksi taiteellisen sanonnan kielenä; kielen luonne
ei pane mitään esteitä siihen, että sen
artikulat-sionia kehitetään kaikinpuolin täyteläiseksi ja
voimakkaaksi ja että siihen helposti pyrkivää
yksitoikkoisuutta vastustetaan suurempien
puhe-jaksojen vaihtelevalla sävelkorolla.
S. k:n pääominaisuudet ovat
seuraavat: 1) Äännejärjestelmän alalla ovat ääntiöt
etualalla. Muihin kieliin verraten on
huomattava, että lyhyet ja pitkät ääntiöt esiintyvät
kokonaan riippumatta tavupainosta ja ovat
jyrkästi erotetut toisistaan. Niinikään on
tunnusmerkillinen kaksoisääntiöiden paljous (ai, iii, oi,
au, iiy, eu, öy j. n. e. sekä uo, yo, ie). 2)
Vokaalijärjestelmään katsoen kaikki kielen
yhdistämättömät sanat jakautuvat kahteen ryhmään,
takavokaalisiin, joissa on ainoastaan takavokaaleja
(a, o, ti) tai näitä yhdessä e:n, t.n kanssa, sekä
etuvokaalisiin, joissa on ainoastaan etuvokaaleja;
tämän ominaisuuden, n. s. vokaalisoinnun
johdosta ovat kaikki päätteet, joissa on muu vokaali
kuin e, i kaksimuotoisia, taka- tai etuvokaalisia
(huolimattomuudellansa, väsymättömyydellänsä).
3) Konsouanttijärjestelmän köyhyys
(yleiskielessä ja useimmissa murteissa tavataan
ainoastaan p, t, k, s, h, m, n, r, l, v, j, sekä sanan
sisässä d ja rj; eri kansanmurteissa jonkun
verran enemmän äänteitä). Muihin kieliin verraten
on huomattava, että yksinäis- ja kahdennettujen
konsonanttien ero on yhtä jyrkkä kuin
erikes-toisten vokaalien. Enimmissä murteissa sanat
alkavat vain yhdellä konsonantilla; tämän johdosta
muista kielistä tulleissa sanoissa, jotka
lainan-antavassa kielessä ovat alkaneet
konsonantti-yhtymällä, on suomessa säilynyt vain viimeinen
konsonantti (esim. kaunis: kantagerm. *skauniz,
ruuvi: ruots. skruf; tässä kohdin nykyiset
länsimurteet uusiin lainasanoihin nähden kuitenkin
ovat eri kannalla, vrt. ylemp.). Sanan sisässä
on harvoin useampia kuin kaksi konsonanttia
(esim. myrsky), sanan lopussa esiintyvät
ainoastaan muutamat yksinkertaiset konsonantit (n, s, t,
harvemmin r, l, puhumatta n. s.
lausefoneetti-sista asemista, joissa edellisen sanan
alkuperäinen loppukonsonantti on muodostunut seuraavan
sanan alkukonsonantin mukaan, esim. tulep^j
pois; eri murteet ovat kuitenkin loppuheittojen
johdosta tässä kohdin toisella kannalla. 4)
Konsonanttien astevaihtelu: joukko kvantitatiivisia
ja kvalitatiivisia vaihteluja sellaisia kuin ukko
r^j ukon, luku ^ luvun, antaa annan. 5) N. s.
kieliopillisen suvun puute. 6) Taivutuksen
tapahtuminen päätteiden eli suffiksien (ei esiliittei
den 1. prefiksien) avulla. Taivutuspäätteet ovat
yleensä eri tapauksissa samat, joten siis
todellisuudessa on olemassa vain yksi
„deklinat-sioni" ja „konjugatsioni"; on kuitenkin
olemassa eri taivutustyyppejä sen johdosta, että
erinäisiä äänteenmuutoksia on tapahtunut varta-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
