- Project Runeberg -  Tietosanakirja / 9. Stambulov-Työaika /
365-366

(1909-1922)
Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
  Project Runeberg | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |   

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus

scanned image

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.

3r>!> Suomen kieli

syntyistä; klusiilien yhtymissä keskenään ja s:n
kanssa tapahtui jo varhain tasoituksia) ;
sensijaan keston vaihtelu näyttää jääneen
melkoisen laajalle (ei ainoastaan kahdennettuihin
klusiileihin, nyk. suom. kukka-, kukan) ja tällä
pohjalla muodostetun uusia astevailitelusarjoja
(niin oli luultavasti muodoissa ilma ja ilman
kantasuomessa eri pitkä l; tämä oli
todennäköisesti uusi heikosta asteesta lähtenyt
vaihtelu-sarja) ; 10) aikaisempi takainen i sulautui
etu-«:ii kanssa samaksi tai miltei samaksi äänteeksi.
— Varhaiskantasuomalainen muotorakenne oli
tietenkin olennaisilta osiltaan perintöä
esi-suomalaiselta alalta: niinpä taivutuksen ja
johdon tapahtuminen jälkiliitteiden 1. suffiksien
avulla, useat taivutus- ja johtoainekset,
posses-siivinen taivutus, kielteisten verbinmuotojen
ilmaiseminen sanaliitoilla, joissa kieltosana oli
taivutettu (kantasuomessa oli kieltosanalla myös
menneen ajan muoto: sensijaan, että nyt
sanotaan en tehnyt sanottiin silloin esin *teyek).
Nominitaivutukseen nähden on erittäin
mainittava. että esisuomalaiselta ajalta oli
päätteetön nominatiivi, -n-loppuinen genitiivi, -m
(sittemmin -n|-loppuinen akkusatiivi, -»o-loppuinen
essiivi (olosija), ta-loppuinen partitiivi (erosija),
-fcsi-loppuinen translatiivi, -ssa (*-sna j. n. e.)
-loppuinen inessiivi, -s/o-loppuinen elatiivi
(molemmat viimeksimainitut olennaisesti
suomalais-volgalaisia muodostuksia, ks.
Suomalaisugrilaiset kielet), -ine-loppuinen
komitatiivi (-instruktiivi), -ttak (alkup. ptak) -loppuinen
abessiivi — mainitaksemme tässä ainoastaan
nykyisenäkin aikana yleiset sijamuodostukset.
Kantasuomalaisen ajan kestäessä näkyy
muodostuneen nykyinen illatiivi sekä koko ulkoinen
sija-ryhmä: adessiivi, ablatiivi, allatiivi, johon
muodostukseen kylläkin oli alkuja jo esisuomessakin.
Possessiiviseen 1. omistusliitteiseen taivutukseen
nähden on huomattava, että -n-aines (samoinkuin
suomalais-ugrilaisessa kantakielessä)
omistusliitteen edellä osoitti omistettavien moneutta;
sanottiin *poikami ’minun yksi poikani’, mutta
*poi-kanmi t. j. s., josta poikani ’minun useammat
poikani’; tämä erotus kuitenkin jo varhain
sekautui. Verbin taivutuksesta on huomattava,
että oli kaksi ,,konjunktiivi"-muodostusta:
-ksi-loppuinen, joka on säilynyt Suomenlahden
eteläpuolisissa kielissä (esim. viron tuleksin ’tulisin’),
toinen alk. -nst-loppuinen, joka on säilynyt esim.
suomen -isi-konditsionaalissa (esim. tulisin).
Verbin paradigmaan kuuluvat nominaalimuodot ovat,
vaikka vanhalla pohjalla, saaneet käytäntönsä
ja varsinaisen muodostuksensa
kantasuomalaisena aikana.

Myöhäiskantasuomen tärkeimmät ominaisuudet,
joihin nähden se oli vanhemmalla kannalla kuin
enimmät siitä johtuneet nykyiset kielimuodot,
olivat: I; ß:n, 6:n, y:n esiintyminen
heikkoasteisissa muodoissa (*iußan ’tuvan’, padan ’padan’,
(w/un ’luvun’; nämä äänteet tavattiin myös tavun
lopussa ßr, ör, yr, yi ynnä muissa
samanveroisissa konsonanttiyhtymissä, mitkä siihen aikaan
vaihtelivat vahva-asteisten pr:n, tr-.n. kr:n. kl:n
kanssa; niinikään ne esiintyivät painottoman
ääntiön jäljessä, esim. *antaßa ’antava’, *kalaöa
kalaa’, *vainaya ’vainaa, vainaja’, jotavastoin
painollisen jäljessä oli p, t, k, esim. saapa ’saava’,
kumartapa ’kumartava’, maata (maa sanan parti

ja kirjallisuus 3G0

tiivi) j. n. e.; 2) ««-tapauksissa
astevaihtelu-sarjan ss r^j i}s säilyminen (esim. mcssii ^
me&siin = metsä: metsän); todennäköisesti on
ps:ään ja fø:ään y. m. nähden sovellettava sama;
3) h:n säilyminen painottomien ääntiöiden
jäljessä, esim. *pirttihen ’pirttiin’; 4) sanansisäisen
ns:n säilyminen (esim. suom. kansa, vatj. käsa);
5) loppu-fc:n, -h:n ja -n:n yleinen säilyminen,
esim. pesek ’pese’, helleli ’helle’, järvcllen
’järvelle’; G) kahdenlaisen c:n, etu- ja taka-e:n
erottaminen (niin esim. merta sanan edeltäjässä oli
takainen, sanassa pesä etinen e); 7)
aikaisemman pitkän S:n, <5:n ja kahdenlaisen ë:n
säilymisen diftongiutumattomana tai melkein
diftongin-tumattomana, esim. *nötta ’nuotta’, *tö ’työ’,
*kcli ’kieli’; 8) eii ja iii diftongien säilyminen,
esim. *kcühö = nyk. köyliä, *kiutto = nyk. kyyttö
’kirjava lehmä’ (alkumerk. ’paita’) ; 9)
semmoinen ääntiökanta, ettei pitkää ääntiötä tavattu
sanan ensi tavua edempänä (vrt. 1 ja 2
kohtaa; kalaa asemesta *kalaöa, pirttiin
asemesta *pirttilien, antaa asemesta inf. *antaf>ak,
yks. 3 pers. *antaßi tai antan); 10) 7i:n
jälkeinen e:n säilyminen mukautumattomana edelli
sen ääntiön mukaiseksi, esim,’*külähen ’kylään’;
11) konsonanttivartaloisten muotojen runsas
käyttäminen. — Useissa kohdiu tapahtui jo
varmaankin kantasuomalaisen ajan lopulla
kehityksiä eri suuntiin, joten murremuodostus sai jo
silloin alkunsa. Niin on todennäköistä, että ß:n
muuttuminen u:ksi, ö:n ja y :n häviäminen
mur-teettain on alkanut jo kantasuomalaisena aikana,
niinikään senaikuisen astevaihtelun edelleen
tasoittuminen, kahdenlaisen e :n murteettainen
yhtä-läistyminen (josta oli seurauksena, että usea
alkujaan takavokaalinen sana muuttui
etuvokaaliseksi, esim. semmoiset sanat kuin itkeä, kipeä
j. n. e. ovat, niinkuin vielä vatja osoittaa,
alkujaan olleet takavokaalisia: *kipeöa, jossa
taka-e j. n. e.), pitkien ääntiöiden diftongiutuminen,
/t:n jälkeisen e:n mukautuminen h:n edellisen
ääntiön mukaiseksi (paitsi edellisen tavun i:n
jäljessä, jossa se säilyi kauan, esim. *pirt1ilien,
vrt. nyk. siihen, murt. mihen j. n. e.), kenties
myös loppu- ja sisä-ääntiöiden heikentyminen
määrätyissä tapauksissa, mikä valmisti alaa
loppu- ja sisäheitolle j. n. e. Todennäköisesti
siis kantasuomalaisen ajan lopulla
murremuodostus oli päässyt huomattavaan alkuun. Me
saatamme lähinnä huomata, että kantasuomalainen
kieli pyrki hajaantumaan kahteen pääryhmään:
pohjois-itäiseen (jonka jälkeläisinä ovat suomi,
karjala-aunus-lyydi ja vepsä) ja etelä-läntiseen
(vatja, viro, liivi) ; edellisen tunnusmerkkinä on
esim. ensi tavun kahdenlaisen e :n yhtäläistyminen
sekä erinäisiä määrättyyn yhteiseen alkumuotoon
viittaavia tapauksia (esim. kaikki nämä kielet
edellyttävät alkumuotoa muistan), jälkimäisen
taas kahdenlaisen e:n säilyminen, ns yhtymän
edellisen osan vokaaliutuminen sekä erinäisiä muita
näille kielille yhteisiä piirteitä (esim. kaikki
puheenalaiset kielet edellyttävät alkumuotoa
*moistan ’ymmärrän’ = suom. muistan) ; jyrkkiä
rajoja ilman siirtvmäalueita tietysti ei
kuitenkaan ollut. Eri murteiden keskinäisiä suhteita
valaisee ohessaoleva kuvallinen esitys, josta
nii-kvy miten sekä viro että vatja läheisesti
liittyivät itäpohjoiseen ryhmään asettuvien
,,suomalaisten" (s. o. varsinaissuomalaisten) ja hämä-

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>


Project Runeberg, Tue Dec 12 03:30:16 2023 (aronsson) (download) << Previous Next >>
https://runeberg.org/tieto/9/0199.html

Valid HTML 4.0! All our files are DRM-free