Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomi - Historia
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
598
Suomi (Historia)
’ (»4
tuottivat kuitenkin suurta tuhoa Kaarle XI :n
viimeisinä hallitusvuosina (1695-97) maatamme
kohdanneet ankarat kadot ja niiden jäljissä kul
keva puute ja taudit (ks. Isot
kuolovuodet), jolloin maamme väestöstä neljäs osa
lienee sortunut kuolemaan.
Kaarle XII:n hallituskausi (1697-1718) oli
yhtämittaisen kovaa ja raskasta sota-aikaa. Heti
kuu Suuri pohjan sota alkoi (1700), käskettiin
Suomen ruotujakoinen sotavoima lähtemään
Itämeren-maakuntiin ja oman maan puolustusta
varten määrättiin sam. v. ruodut ja rusthollit
asettamaan n. s. kolmikasrykmenttejä (ks. t.);
mutta nämäkin vietiin pois, ja silloin kuningas
suostui Hämeen-Uudenmaan maaherran A.
Cron-hjorthin ehdottamien kaksinnusrykmenttien
muodostamiseen, joten maamme sotavoima tuli
kaksinkertaiseksi. Etupäässä viimemainituista
muodostettiin se armeia, joka sai toimekseen
Inkerinmaan ja Suomen puolustamisen ja jonka
ensi-tr.äiuen ylipäällikkö oli äskenmain. Cronhjorth.
Hän ei kuitenkaan voinut pidättää venäläisten
etenemistä; he valloittivat Pähkinälinnan (1702)
j i seur. v. Nevanlinnan, jonka paikalle Venäjän
tsaari rupesi heti perustamaan uutta
pääkaupunkia Pietaria (1703) sekä sen suojaksi
varustamaan Retusaarta. Cronhjorth erotettiin (1703)
ja J. Maijdell (ks. t.) tuli sijaan. Hänen
onnistui estää venäläisiä saamasta Viipuria haltuunsa,
jota he piirittivät 1706; mutta hänkin sai eron
ja Georg Lybeeker tuli ylipäälliköksi (1707).
Suomen puolustus oli kuitenkin yhä edelleen
heikolla kannalla. Sotajoukko oli vähän
harjaantunut, sotamiehet karkailivat, päälliköt
syyttivät maaherroja ja nämä taas ylipäällikköä.
Pääsyy toiminnan heikkouteen oli kuitenkin
puute, sillä armeian tarpeita ei voitu saada yksin
Suomesta, Ruotsista taas ei riittänyt väkeä eikä
varoja tänne; laivasto, joka liikkui
Suomenlahdella, ei myöskään saanut sanottavaa aikaan.
Sotatapaukset olivat pääasiallisesti hävitys- ja
ryöstöretkiä, joita kummaltakin puolen tehtiin;
niinpä venäläiset tulivat laivoillansa Porvooseen
ja ryöstivät sekä hävittivät sen (1708), Lybeeker
taas teki syksyllä sam. v. retken Pietaria
vastaan, mutta hän ei saanut mitään aikaan.
Pultavan tappelun jälkeen saattoi tsaari käyttää
suurempia sotavoimia tällä taholla, ja hän
alkoikin piirittää sekä Riikaa että Tallinnaa ja
Viipuria, jotka kaikki antautuivat 1710;
viimemainittua puolusti Magnus Stiernstråle (ks. t.)
urhoollisesti, mutta 14 p. kesäk. hän teki
antaumis-sopimuksen; Käkisalmi antautui 9 p. syysk.
sam. v. Ruotsin valtaneuvoskunta lähetti tänne
nyt uuden ylipäällikön, kreivi Kaarle Nierohtin
(ks. t.), joka myöskin nimitettiin
kenraalikuvernööriksi, saaden siten siviilihallinnonkin
maassamme. Hän pani tarmokkaalla ja ankaralla
tavalla puolustuslaitoksen parempaan kuntoon;
sotaväen lukua lisättiin 10,000 mieheen, nostoväki
järjestettiin entistä paremmaksi, ja sissijoukot
saivat niinikään säännöllisemmän järjestyksen.
Varoja saadakseen hän tavattomalla
ankaruudella, m. m. sotaväkeä majoittamalla voutien
luokse, otatti vanhat verorästit, ja uusia
ylimääräisiä veroja vaadittiin samaan aikaan. Tästä
kuului haikeita valituksia, varsinkin kun kansa
oli jo köyhtynyt sotarasituksista sekä
katovuosista, joista 1708 ja 1709 olivat kovimmat, ja
1710 raivosi lisäksi rutto etupäässä Etelä
Suomessa, varsinkin kaupungeissa. Nierohtin
yrityksistä valloittaa takaisin edes joitakuita
menetettyjä paikkoja ei tullut mitään; varojen
puute oli hänelläkin pahimpana esteenä. Ja kun
hän kuoli (25 p. tammik. 1712), nimitettiin
Lybeeker jälleen armeian ylipäälliköksi. V. 1712
venäläinen sotajoukko hyökkäsi Kajaanin lääniin,
jossa siihen saakka oli vallinnut rauha
kumman-kinpuolisten rajaseutujen talonpoikien
sopimusten nojassa, ja ryösti m. m. Kajaanin kaupunkia
(ks. Sarkasota). Etelä-Suomeen venäläiset
sam. v. niinikään tekivät hyökkäyksen sekä
maitse että meritse, mutta palasivat takaisin.
Vasta 1713 alkoi Suomen valloitus. Kun ven.
laivasto tuli Helsinkiin, ei Kaarle Armfelt, joka
siellä oli 1,500 miehen kanssa vartioimassa
makasiineja, katsonut voivansa sitä puolustaa, vaan
sytytti kaupungin palamaan ja lähti pois (toukok.
10 ja 11 p:n välisenä yönä); Lybeeker, joka
armeioineen oli Uudellamaalla, ei uskaltanut
ryhtyä vastarintaa tekemään, vaan kuljetti
epäröivänä joukkoa edestakaisin, ja vetäytyi sitten
Hämeeseen. Venäläiset saivat siten miltei ilman
vastarintaa Etelä-Suomen haltuunsa, marssivat
Turkuun (28 p. elok. 1713). Monien valitusten
johdosta Lybeeker erotettiin ylipäällikkyydestä;
se annettiin nyt väliaikaisesti Kaarle Armfeltille.
joka Kostianvirran luona Pälkäneellä aikoi estää
venäläisten etenemistä, mutta kun he
rakentamillaan lautoilla kulkien aikoivat kiertää hänen
joukkonsa, niin hän jätti asemansa, vetäytyen
lokak. Pohjanmaalle, jonne venäläiset ruhtinas
Mikael Golitsynin johdolla tulivat v:n 1714
alussa; Napuen taistelussa (19 p. helmik. 1714)
Suomen joukko joutui tappiolle ja vetäytyi
Länsi-Pohjaan. Ruotsin laivasto kärsi tappion
Riilah-den selällä lähellä Hankoniemeä (27 p. heinäk.
1714) ja Savonlinna valloitettiin 29 p. heinäk.
1714. Ainoastaan Kajaanin linna oli vielä
valloittamatta; vasta 24 p. helmik. 1716 se
antautui, ja räjäytettiin ilmaan. Pieniä sissijoukkoja
rohkeine päällikköineen kuljeksi vieläkin
Suomessa, mutta venäläiset sitä nyt hallitsivat
8 vuotta, jota aikaa sanotaan isoksi vihaksi
(ks. t.). Se loppui Uudenkaupungin
rauhantekoon, jossa Venäjä sai, paitsi
Itämeren-maakun-tia, kaakkoisosan Suomea, m. m. Viipurin,
Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit; raja alkoi
Virolahden kirkon itäpuolelta, kulki sitten 5-15
virstan päässä meren rannikolta lähelle Viipuria;
sieltä se meni Jääsken ja Kirvun kirkon
eteläpuolitse ent. Venäjän ja Ruotsin väliseen rajaan,
sitten tätä pitkin siihen paikkaan, missä
Parikkalan, Kerimäen ja Kesälahden pitäjät yhtyvät,
ja lopuksi nyk. Kuopion ja Viipurin läänin rajaa
myöten koilliseen. — Venäjälle luovutettu osa
liitettiin erityisenä kuvernementtina Venäjän
keisarikuntaan; entistä lakia siellä kyllä
vastedeskin noudatettiin ja luterilainen uskonto siellä
011 edelleen; alemmat virkamiehet olivat oman
maan miehiä, mutta ylemmät venäläisiä tai
saksalaisia; suurin osa maata lahjoitettiin ven.
herroille, jonka johdosta talonpoikien asema kävi
huonoksi.
Ruotsinvallan viimeinen
aikakausi (1 72 1-1 809).
Rauhan palattua pakolaiset palasivat Ruotsista
ja vangiksi viedyt Venäjältä, mutta asukasluku
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
