Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - 15. Viimeinen telttapaikkamme itärannalla. Ensimmäinen retki sisämaanjäälle
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
MUUTOS AJOJÄÄSSÄ
263
Edessämme, etelään päin kaareutuu leveä, repeytynyt ja
railokaspintainen jäätikkö virta, merta kohden. Me tiedämme
että siellä alempana on muutamia vuorenhuippuja, vaan ne
eivät ylety meidän näkyviimme; ja me näemme ainoastaan
meren, joka leviää horisonttiin saakka. Mitään oikeaa ajojäätä
emme voi nähdä, ainoastaan muutamia yksinäisiä
jäämöhkä-leitä, suuremmaksi osaksi juoksujäätiköistä irtautuneita. Mikä
muutos niiden muutamien viikkojen aikana, jotka ovat
kuluneet sitte, kun me ajelehdimme tästä sivu tuolla kaukana
ajo-jäissä jäätelillä. Silloin ajojäätä oli yli 6 penikulman maasta
merelle päin ja niin sulloutunutta, että meidän pienet
veneetkään eivät päässeet läpi; nyt suurin sotalaivasto voisi laskea
maalle missä hyvänsä, esteettömästi, niin että ei tarvitsisi
jää-teliin koskettaakaan. Päivemmällä, tultuamme korkeammalle,
aukesi näköala pohjoiseen päin aina Kap Daniin saakka, jossa
meren pinta koko matkan levisi yhtä sinisenä ja välkkyvänä
rantaan saakka eikä meren jäitä näkynyt.
Vaan päivällinen oli syöty, ja meidän piti kiiruhtaa,
koet-taaksemme päästä ylängölle ennen auringonlaskua, jolloin
näkee parhaiten ja kaikkein kauemmaksi lumipinnalla. Me
po-leskelimme sen vuoksi eteenpäin uusituin voimin, joita ruoka
ja lepo tuottaa. Keli aina vaan huononi; ja hilsepinta, joka
oli lumen päällä ja joka oli jäätynyt äskeisillä yökylmillä,
väsytti kovasti, kun se astuessa puhkesi ja jalkaa nostaessa pidätti
kiinni nilkasta. Tällainen hankiainen väsyttää pian
voimak-kaimmankin. Ja me väsyimme varsinkin, kun olimme nyt
kävelyyn tottumattomia. Moneen kuukauteen eivät jalkamme
olleet saaneet muuta liikettä, kuin sen vähän, minkä veneitä
vedettiin jäällä. Pohkio- ja reisilihakset pahimmin uupuivat.
Vaan tässä ei auttanut; meidän täytyi ponnistaa edelleen
päästäksemme niin pian kuin suinkin ylängölle näkemään yli
jään, sillä jos emme aikoinamme sinne pääsisi, niin voi sade
ja usva peittää näköalan, joka näytti varsin mahdolliselle: ilma
korkeimman harjun selällä oli jo harmajan ja ikävän näköinen.
Me ponnistimme kahta kovemmin ja astuimme minkä suinkin
voimme. Vihdoin viimein, kun me kerta toisensa perästä olimme
luulleet olevamme ylängöllä, vaan aina oli ilmestynyt
edessämme uusi mäki, pääsimme odotetun ylängön harjulle — vaan
voi tokikin, elämässä on niin paljon pettymyksiä! Kun on
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
