Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
pellot» vainioiksi viljaisiksi, joista
jokaisen oli satonsa saatava. Ja
saihan siten, muiden voimien säästöksi
ja toisellaiseksi toiminnaksi,
kukin sijoittaa leiviskänsä sille
saralle, jossa se»hyödykkeitä»enimmän
antaa.
Alottamisen runollisuus.
Kauniina kesäpäivänä minut sitte
sonnustettiin uuden isäntäni
toimesta maantielle, käskyllä käydä
niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Ja onpa sitä piisannutkin, ei vieläkään
päätä näy, vaikka lyhintä
tietä olisin niillä virstoilla jo melkein
maapallon ympäri kiertänyt.
Mutta malttamatta enää perille
pääsyä odottaa, käännähdän jo
katseeni taaksepäin (vaikka Uotin
vaimon-lailla suolapatsaaksi jähmettyisin)
ja muistelen vaiheita
vaellukseni.
Juhlamielin ja »kirjallisin merkein»
matkani aloin. Irtauduttuani
kivisen kaupungin kolkkoudesta,
huumasi mieltäni illanihanuus. Tuomet
tuoksuivat tienvierillä, kevätkukkaset
kumartelivat tervehdykseksi
kuin tuttavalleen. Muhoinen
maanmultahuokaili syvätunteisesti
auran ja äkeen alla. I,ehdot lemusivat
ja viidakot vihertivät. Ilmassa
väikkyi painuvan päivän riutuvat
valokielet; hämyisään hiljaisuuteen
vaipui metsä ja maa kulkijan
kaitaista tehdasrataa viilettäessä
ensimäistä viittaväliään,
jonka päässä tiesi tapaavansa illan
ihanteensa: maansydämen levon
ja rauhan.
Tässä ei ollut kuitenkaan vielä
kaikki, sillä saapuipa samaan majapaikkaan
runous elävässäkin elementissään.
Yötoverikseni sain oikean
kirjailijan, taiteellaan valtion
palkinneita niittävän »Pegasuksen»
korkean ratsastajan, jolle oli sattunut
sama tie unelmainsa maille
matkatakseen. Ja hyvinpä me
kaksi »kirjallisen tien» kulkijaa
ensi tapaamassa toimeen tulimme,
vaikka majatalon emännästä alusta
tuntuikin vaikealta saada näin
»suuria vieraita» sopimaan samaan
huoneeseen. Tilanpuute ja asianomaiset
kirjallishistorialliset tietoni
tekivät tämän mahdottomuuden
kuitenkin mahdolliseksi. Autoin
nimittäin sekä emäntäämme
että muita matkavieraita käsittämään
runoilemisen ja kustantamisen
yhteyttä. Yhteisiä unelmia
me materiaalinen ja henkinen rnnouden
edustaja kesäyön hämärässä
sitte hautelimme. – Se oli
ensimäinen todellarunollinen uneni.
Aamun ihanuudessa me »runolliset
vieraat» sitten katselimme syvässä,
lehtorantaisessa ja mutkaisessa
uomassaan kuohuvan kosken
partaalla tukkien juoksua, josta
puuttui vain »Tulipunaisen kukan»
Olavin kosken lasku ilta-auringon
ruusuisessa valossa, ollakseen idylli
runollisesti täydellinen. Erottuamme
siitä kumpikin tahollemme
– runoilija kesämailleen edettäväin
tovereinsa luo, minä matkallisten
asiaini toimittamiseen –
päättyi tässä kesäisen keskipäivän
tehdasseudun hyörinässä tämä »runollinen»
alkuotteeni.
Runollisuudesta todellisuuteen.
Kosken partaalta kohosin tehdaskylän
kiemurtelevaa polkua entisen
asiamiehen asunnolle, jossa
tuli toimittaa vuosia viipynyt tilitys.
Mutta tilittäjä olikin jo kerinnyt
»kadota näytämöltä», pudistanut
tämän maan tomut, mennen
sinne, mistä ei takaisin palata. Taloudellisetkin
asiat olivat kaikki
jääneet sen saman »lopputilin» varaan,
jolla kaikki päättyy. Perhe
Tarkkalan toimelias Tommi
eli
Menestyksen salaisuus.
(Kustannusosakeyhtiö Kirjan Asiamiehelle
kirjoittanut Kust. Kirjanen).
(Jatk.)
Kun nikkari lähti Tommin tuvalta
kylälle päin, oli jo pimeä.
Ilmassa tuntui kevättalven yökylmä,
kuurainen ja raikas, ja taivaalla
loistivat tähtiparvet kirjavana
ketona. Hänen ajatuksensa
olivat saaneet tänä iltana varman
suunnan jahänen työ- ja toimintahalunsa
varman päämäärän, jota
hän nyt aikoi ryhtyä tarmolla
saavuttamaan. Kiivaasti asteli hän
pitkin hämärää tietä.
Siinä paikassa, jossa tie harjalta
laskeutuu alas kylän laaksoon,
on mäellä männikössä työväenyhdistyksen
talo. Nikkari
kuului yhdistykseen, mutta ei käynyt
siellä enää, sillä viime vuosina,
jo ennen sotaakin, oli into työväenliikkeeseen
kansan keskuudessa
paljon laimentunut. Harvoin
pidettiin tälläkin yhdistyksellä
kokouksia ja silloinkin tulivat
saapuville vain harvat uskolliset,
ne, jotka aatteiden ajajain
alkuaan suuresta joukosta tavallisimmin
lopuksi jälj elle jäävät. Siksipä
nikkaria nyt hiukan hämmästytti,
kun hän oli huomaavinaan
talon kokoushuoneen akkunasta
tulta vilahtavan.
Oliko se tulta, vai muuta valon
heijastusta?
Hän seisahtui tarkkaamaan.
Taas oli kaikki pimeätä, kunnes
jälleen tuntui himmeätä valoa akkunoista
häämöttävän.
Nikkari pudisti päätään. Hänhän
oli ymmärtänyt, että maailmansodan
jälkeen oli kansainvälinen
työväenliikekin joutunutaivan
uuteenkehityksen vaiheeseen; olipa
hänen kotikylässäänkin jo uutta
innostusta asiaan huomattu. Mutta
kaikista kaameinta oli tässä se,
ettei se enää uskonut aseettomalla,
järjestyneellä yksimielisyydellä
saavutettuun voittoon, vaan näytti
pitävän välttämättömänä äkillistä
voimasuhteiden muuttamista yh-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
