Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
260
kaunis: silmät ruskeat, heikko, hieno puna
poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman
kumara. Hänen kaita kätensä piiloittui arasti
puristaen sinun käteesi. Hänen pikku suunsa oli
suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen
ääntänsä, hänen suloista, hienoa ääntänsä, joka
lausui sanat niin hitaasti ja hyvin, mutta ei
koskaan soinut nuoren-raikkaasti eikä
nuoren-lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen
soittajan viimeinen akordi!
Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen
jalkansa astelivat maata niin kevyesti, niin hiljaa kuin
hän olisi ollut täällä elossa vain arka pakolainen.
Hän piti silmänsä maahan luotuina, ettei
häiriytyisi katselemasta sisäisten näkyjen komeutta.
Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta jo silloin
kun hän oli lapsi.
Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa
hänelle usein satuja, ja eräänä iltana istuivat he
takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat
loppuneet. Carsus ja Moderus ja
Lunkentus ja Kaunis Melusina olivat olleet ja
eläneet: He olivat kuin takkavalkean liekit
liehuneet elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat
sankarit voitetut ja kauniit prinsessat hiiltyneet, kunnes
ensi takkavalkea herättäisi ne uudestaan. Mutta
yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella,
ja hän silitteli hiljaa mummon hameen silkkiä,
tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee kuin
pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä,
sillä hän oli niitä lapsia, jotka eivät koskaan
pyydä sanoilla.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
