Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
173
minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei
minun tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa.
Ja minä olen iloinnut hänen vajoavista poskistaan,
riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään;
vapissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää.»
Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna
Stjärnhök ei voinut vielä puhua, hän kuunteli
vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.
Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:
»Oi, miten onnellisia ne ovat, jotka saavat
surra kuolleitansa, ne, jotka saavat vuodattaa
kyynelvirtoja. — Minun täytyy poikani haudalla
seista kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen
kuolemastaan. Miten onneton olenkin.»
Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti
rintaansa vastaan. Hän muisti sen talviyön, jolloin
hän oli vannonut nuoren rakkautensa kautta ruveta
näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi,
ja hän vapisi kauhusta. Oliko kaikki siis ollut
turhaa, eikö hänen uhrinsa ollut sellainen, johon Jumala
mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä kiroukseksi?
Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala
silloin voi siunata hänen työtänsä ja antaa hänen
tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?
»Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra
poikaasi?» hän kysyi.
» Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa
vanhain silmieni todistuksia. Jos minä uskoisin,
että sinä minun poikaani rakastit, silloin surisin
minä hänen kuolemataan.»
Silloin nousi tyttö ylös, silmät hurmausta
hohtaen. Hän tempasi morsiushuntunsa ja levitti sen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
