Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - N:o 9—10. Syyskuu—Lokakuu — September—Oktober - V. Ylöstalo: Sähkömagneettisten aaltojen eteneminen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
128
kana vahvistaa lähetettyjä aaltoja. Vuorokau-
den aikana on siis ylimalkaan erotettavissa seu-
raavanlaisia intensiteettivaihteluita vastaan-
otetuissa aalloissa.
Kun molemmilla asemilla on samanaikaisesti
yö, on aaltojen intensiteetti suurempi kuin jos
molemmilla asemilla on samanaikaisesti päivä.
Intensiteetti on pienempi, kun hämäränraja on
asemien välillä. Vähän ennen ]a vähän jälkeen
intensiteettiminimin esiintyy kuitenkin lyhyt-
aikainen maksimi, kun hämärärajoista heijas-
tunut aalto vahvistaa lähetettyä aaltoa. Itse
asiassa onkin suurin piirtein edelläkuvatun-
tapaisia vuorokautisia vaihteluita etenemisessä
huomattu, jos lähetys- ja vastaanottokohdat
eivät sijaitse samalla meridianilla. Jos asemat
ovat samalla medianilla, huomataan ainoas-
taan normalinen päivä- ja yö-intensiteetti.
Otaksuma johtavan Heaviside-kerroksen ole-
massaolosta on saanut paljon kannattajia, var-
sinkin englantilaisten etenemisteoreetikkojen
keskuudessa. Niinpä on G. N. Watson uudel-
leen teoreettisesti käsitellyt aaltojen etenemistä,
ottaen huomioon maanpinnan käyristyksen,
mutta samalla edellyttäen sähköisesti johtavan
kerroksen olemassaolon ylemmässä atmosfe-
rissä. Watsonin tutkimus on varsin mielen-
kiintoinen. Aluksi hän pitää kumpaakin ker-
rosta täydellisesti johtavina pallopintoina, sit-
ten hän edellyttää toisen pinnoista täydelli-
seksi, toisen epätäydelliseksi johtajaksi sekä
lopuksi kummankin epätäydelliseksi johta-
jaksi. Viimeisessä tapauksessa, siis pitämällä
sekä maata että ylempää atmosferiä epätäydel-
lisenä johtajana, saapuu Watson teoreettisesti
samanmuotoiseen välimatkastariippuvaan va’-
l-
menemistekijään sähkömagneettisen kentän yh-
tälössä kuin mihin Austin oli tullutkokeellisesti.
Watsonin tutkimus siis näyttää tukevan otak-
sumaa Heaviside-kerroksen olemassaolosta,
vaikkakaan se sitä ei vielä todista.
Kun hypoteesi johtavan Heaviside-kerroksen
olemassaolosta näyttelee niin tärkeätä osaa ny-
kyisissä etenemisteorioissa, olisi erinomaisen
mielenkiintoista kokeellisesti ratkaista, onko
tällainen kerros olemassa vai ei. Kun suora-
naisten havaintojen tekeminen ei ole mahdol-
lista, on vastausta tähän tärkeään kysymyk-
seen koetettu saada hiljattain Ranskassa seuraa-
valla,epäsuoralla tavalla. Kaksi yksinkertaista,
N:o 9—lo
pystysuoraa antennia, joista toinen oli noin
neljä kertaa pitempi kuin toinen, kytkettiin
kumpikin samalla aallolla toimivaan lähettä-
jäänsä. Lyhyempi antenni värähteli tavalliseen
tapaan neljäsosa-aallolla, pitempi koko aallolla.
Käytetyn aallon pituus oli 45 metriä. Lyhyempi
antenni säteili voimakkaimman sähkömagneet-
tisen kentän horisontaalisuuntaan. Kun pitem-
mässä antennissa on kaksi virtakupua, ei se
teoreettisesti säteile ensinkään energiaa hori-
sontaalisuuntaan. Sensijaan se lähettää ver-
rattain kapean sädekimpun suuntaanmikä muo-
dostaa n. 35° kulman horisontaalisuunnan
kanssa.
Lyhyemmän, normaalisen antennin lähet-
tämät merkit ovat maanpinnalla sijaitsevalle
havainnontekijälle voimakkaimmat antennin
läheisyydessä. Pitemmän antennin lähettämät
merkit taas ovat antennin läheisyydessä heikot,
koska antenni ei säteile energiaa horisontaali-
suunnassa. Jos kuitenkin ylemmässä atmosfe-
rissa on olemassa aaltoja taittava ja heijastava
kerros, täytyy vinosti ylöspäin suunnatun säde-
kimpun heijastua takaisin maanpinnalle, joten
kokoaallolla värähtelevän antennin merkkien
tulisi vahvistua pitemmällä matkalla. Eri pit-
killä matkoilla tehtiin vertailuja kummankin
antennin lähettämien merkkien voimakkuu-
desta. Vaikka kokeet olivatkin alustavanlaatui-
sia, eikä niiden tuloksista voida sitovia johto-
päätöksiä tehdä, näyttävät ne myös antavan
tukea otaksumalle heijastavan kerroksen ole-
massaolosta.
Olen koettanut antaa aivan ylimalkaisen ku-
van niistä ponnistuksista, joita on eri suuntiin
tehty sähkömagneettisten aaltojen etenemis-
ilmiöiden selittämiseksi. Toistaiseksi saavutet-
tuina tuloksina voitaisi merkitä seuraavat:
Mitä ensinnäkin tulee maan osuuteen aalto-
jen etenemisessä, on maan aiheuttama vaimen-
nus, ainakin keskipitkillä ja pitkillä aalloilla
verrattain pieni, kun aallot etenevät hyvin joh-
tavan pinnan niinkuin meren yli. Huonosti joh-
tava maaperä sensijaan aiheuttaa tuntuvan
vaimennuksen, joka riippuu maaperän johto-
kyvystä ja dielektrisiteettivakiosta.
Maanpinnan käyristys ei yksin riitä selittä-
mään etenemisilmiöitä pitkillä matkoilla. Ha-
vaittu vaimennus on paljon pienempi kuin
difraktioteoria edellyttäisi.
RADIO
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
