Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Tähtitieteellinen kello ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
89
Tähtitieteellinen kello—Tähtitieteellinen paikka
90
tahansa. Gravitatsioni-astronomia l.
taivaan mekaniikka käsittelee
taivaankappaleiden todellisia liikkeitä ja niiden syitä ja lakeja.
— Lisäksi geodesia (ks. t.) luetaan monesti
t:seen.
T:tä on sanottu vanhimmaksi kaikista
tieteistä, ja varmaa on, että taivaankappaleiden
liikkeistä tehtiin havaintoja jo 2 à 3 vuosituhatta
ennen ajanlaskumme alkua, tosin etupäässä
uskonnollisia tarkoitusperiä silmälläpitäen.
Babylonialaiset ja intialaiset tarkkasivat tähtien
nousuja ja laskuja, Kiinassa ja Egyptissä oli
tällaisiin havaintoihin perustuvia ajanlaskuja jo
n. 45 vuosisataa sitten. Tähtikarttojemme
tähtikuviot, m. m. eläinradan merkit, ovat osaksi
saaneet rajansa jo näinä aikoina, vaikka niiden
nimitykset yleensä osoittavat myöhempää,
kreikkalaista vaikutusta. Kreikan filosofit (Thales,
Pythagoras, Platon ja Aristoteles) käsittelivät
kosmogonisia kysymyksiä enemmän filosofiselta
kannalta. Kalenterinparantajana mainittakoon
Meton (n. 440 e. Kr.). Platonin oppilas
Eudoksos (409-356 e. Kr.) esitti huomiota herättävän
järjestelmän taivaankappaleiden liikkeiden
selittämiseksi ; Eratosthenes, Aleksandrian
akatemian tunnetuin tähtitieteilijä (276-195 e. Kr.),
mittasi ensimäisenä maapallon suuruuden;
Aristarkhos (n. 265 e. Kr.) yritti havainnoista
laskea etäisyyden maasta aurinkoon, jonka hän
arveli olevan kiertotähtijärjestelmän keskuksessa.
Epäilemättä merkillisin vanhan ajan
tähtitieteilijöistä ja tieteellisen t:n perustaja oli
kuitenkin Hipparkhos (n. 190-125 e. Kr.), joka ei
nojautunut filosofisiin mietiskelyihin vaan etupäässä
havaintotuloksiin. Hipparkhos keksi
vuodenaikojen eri pituudet, määräsi auringon radan, laati
ensimäiset auringontaulut ja tähtiluettelon, keksi
kuunradan keskipisteyhtälön ja kevätpisteen
etenemisen. Tunnetuin ja koko keskiajan t:seen
nähden merkityksellisin vanhan ajan
tähtitieteilijöistä oli Ptolemaios (n. 130 j. Kr.),
jonka „Almagest” niminen teos selostaa m. m.
Ptolemaioksen tunnetun geosentrisen
kosmogonian. Keskiajalla arabialaiset edustivat t:tä
(Al-Mamun n. 850, Al-Baten n. 900, Abul-Wefa
n. 950, Ibn-Junis n. 1000. Nassir-Eddin n. 1250).
— T:n suosijoista keskiajalla mainittakoon vielä
Kastilian kuningas Alfonso X (n. 1250) ja
Samarkandin ruhtinas Ulugh-Beigh (n. 1400).
Euroopassa t. oli koko keskiajan Almagestin
ja astrologian (ks. t.) vallassa, vasta
Kopernikus (1473-1543) asetti auringon
kiertotähtijärjestelmän keskustaan. Täten oli yksi uuden
ajan t:n kulmakivistä laskettu. T:n metodille
tärkeämmän perustan Tyko Brahe (1546-1601)
laski tarkoilla havainnoillaan, joihin nojautuen
Kepler (1571-1630) keksi kiertotähtien
liikettä koskevat lakinsa. Katolinen kirkko
vastusti kiivaasti t:n uusia virtauksia näinä aikoina,
ja useat tieteen edustajat pakotettiin
vankeudella tai rovion uhalla muodollisiin
myönnytyksiin. Eipä astrologiakaan vielä ollut menettänyt
kaikkea vaikutustaan. Keplerin lait kuitenkin
lopulta kumosivat Ptolemaioksen järjestelmän,
samoihin aikoihin Galilei (1564-1642)
kiikarin avulla avasi uudet alat havaitsevalle t:lle,
ja kun Newton (1643-1727) vihdoin tiesi
selittää Keplerin lait yleisen painovoimalakinsa
avulla, niin ei kirkonkaan taholta enää voitu
menestyksellä jatkaa vastustusta, ja meidän
päiviemme taivaan mekaniikan perusta oli valmis.
Myöhemmin Euler (1707-83), Lagrange
(1736-1813), Laplace (1749-1827), Gauss (1777-1855),
Hansen (1795-1874), Leverrier (1811-77), Gyldén
(1841-96), Tisserand (1845-96), Poincaré
(1854-1912) y. m. ovat kehittäneet tätä alaa sekä
teorista t:tä. T:n käytännöllisestä puolesta suuret
Pariisin (per. 1667) ja Greenwichin (1675)
observatorit pitivät huolta. Edellisen aloitteesta
toimitettiin 1600- ja 1700-lukujen suuret
astemittaukset, Greenwichin havaitsijoista mainittakoon
Flamsteed (1646-1719), Halley (1656-1742) ja
erittäin tarkka Bradley (1692-1762). Kiintotähtien
ja tähtisumujen järjestelmällisen tutkimuksen
F. W. Herschel (1738-1822) pani alkuun, ja tältä
alalta, jota m. m. Bessel (1784-1846), J. F.
Herschel (1792-1871), F. G. W. Struve (1793-1864),
Argelander (1799-1875) ja O. W. Struve
(1819-1905) ovat kehittäneet, meidän päiviemme t:n
suurimmat saavutukset ovat merkittävät (Kapteyn
y. m.). Näistä saavutuksista voimme kiittää
etupäässä parannettuja koneita ja
havaintomenetelmiä (Herschel ja Bessel), ja erittäin
huomattavasti valokuvauksen käytäntöön ottaminen on
rikastuttanut tietojamme t:n tältä alalta.
Havaintokeinojen parannuttua myöskin
kiertotähtisysteemiämme koskevat tiedot laajenivat.
1800-luvulla pikkuplaneettien keksimiset
alkoivat, uusia pyrstötähtiä keksittiin useampia
vuodessa. Pata- ja häiriölaskut loivat uutta valoa
kiertotähti järjestelmäämme, keksittiinpä
Neptunus suorastaan laskujen avulla (Leverrier 1846).
Eritoten on astrofysiikka kehittynyt
viime vuosikymmeninä. Spektraalianalyysi on
perustana meidän päiviemme auringon
tutkimukselle, ja sen avulla on päästy valtava askel
eteenpäin sekä kierto- että pyrstötähtiin nähden että
myöskin, ja etenkin, kiintotähtiin nähden,
joiden liikuntojen määrääminen näköviivankin
suunnassa on käynyt mahdolliseksi (Dopplerin
prinsiippi). Uudet fotometriset menetelmät ovat
antaneet tarkkoja tietoja tähtien valovoimasta.
Meidän päiviemme t. on paisunut niin laajalle, että
työnjako on käynyt välttämättömäksi myöskin
observatoreihin nähden. Niinpä on olemassa
kansainvälinen järjestelmä suuren
tähtiluettelon (ks. t.) ja taivaankartan valmistamiseksi.
Tässä työssä on Helsingin observatorilla myöskin
vyöhyke mitattavanaan. [Yleistajuisista
suomenkielisistä teoksista mainittakoon: Newcombin
„Tähtitiede” (1913) ja E. Bonsdorffin
„Tähtitiede” (1899).] V. V. K. & H. R.
Tähtitieteellinen kello,
kompensatsioniheilurilla varustettu tarkka kello, jota käytetään
tähtitieteellisissä observatoreissa. Havaintoja
tehtäessä käytetään, paitsi heilurikelloja, myöskin
kronometrejä ja kronografeja, ks. Kronoskooppi. H. R.
Tähtitieteellinen kuukausi,
aurinkokuukausi, ks. Kuukausi.
Tähtitieteellinen paikka, se tähtitieteellisten
koordinaattien määräämä paikka, jossa tähti
havaitaan. Refraktsionikorjaus antaa tästä
näennäisen (apparentti-) paikan,
aberratsioni-parannus lisäksi todellisen ja
nutatsioni-korjaus keskipaikan määrättynä hetkenä.
Presessioni-laskujen avulla voidaan määrätä
toisen hetken keskipaikka, jos itseliikunta otetaan
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
