Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Ukonkivi ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
151
Ukraina
152
myöskin levitti asutusta aroille päin, joutuivat
ylimyksellisen puolalaisen suurasutuksen ja
alkuperäisen, mitään vapauden rajoituksia
sietämättömän kasakkaväestön edut vastakkain. Siitä
kehittyi yhteentörmäys kasakkain edustaman
ukrainalaisuuden ja koko Puolan valtakunnan
välillä. Kiihkeä viha, joka ilmeni vähän päästä
uusiintuneissa mellakoissa, puhkesi 1648
suureksi kapinaksi, jonka johtajana oli hetmani
Bolulan HmelnitSkij eli puolalaisessa muodossa
Chmielnicki. Hän sai liittolaisekseen Krimin
tataarit. Lopulta Hmelnit&kij pyysi Moskovan
tsaarin avukseen ja seuraukseksi tuli, että
Ukraina siirtyi Moskovan tsaarin valtikan alle,
mutta Andrusovon rauhassa 1667 jäi Moskovalle
vain Dneprin itäpuolella oleva, n. s.
Sloboda,-Ukraina sekä Kiovan kaupunki. Maaliskuussa
1654 määriteltiin liittymisen ehdot, n. s. Bohdan
llmelnitäkijn artiklat. U:lle myönnettiin
itsehallinto, jonka etunenässä oli kasakkakunnan
valitsema hetmani. Tämän sopimuksen perustalla
Moskovan ja U:n välillä olisi vallitseva suhde
ollut sellainen, jota muutamat nykyaikaiset
venäläiset valtiotieteen tutkijat pitävät
personaaliunionina. Sopimuksessa oli epäselviä kohtia, ja
Moskovan hallitus näkyy katsoneen sitä vain
väliaikaiseksi, koettaen heti alusta supistaa
ukrainalaisten itsehallintoa kaikin tavoin.
Ukrainalaiset koettivat kyllä puoltaa etujaan, mutta
huonolla menestyksellä. Hmelnitäkij ajattelikin
jo koko sopimuksen rikkomista sekä liittoa
Ruotsin ja Transsylvaanian kanssa. Turhaan
ukrainalaiset yrittivät autonomiansa säilyttämistä
suunnitellen antautumista milloin Puolan milloin
Turkin yliherruuden alle. Tunnettu on myöskin
hetmani Mazepan ja Ukrainan kenraalisihteeri
Orlikin Moskovaa vastaan tähdätty sopimus
Kaarle XII:n kanssa 1709 ja 1710. Moskovan
hallitus osasi heikontaa ukrainalaisten
vastarintaa siten, että lahjoitteli kasakkain johtomiehille
maatiloja saaden heidät sekä myöntyväisiksi että
suuren maaomistukseusa takia yhteiskunnalliseen
ristiriitaan kasakkain ja talonpoikain kanssa.
Lisäksi Pietari Suuri jätti hetmanin viran
täyttämättä ja järjesti Ukrainan hallinnon
venäläiseen malliin. Katariina II lopetti kokonaan
hetmanin viran, toi maahan Venäjän
yhteiskuntajärjestyksen ja sen mukana myöskin Ukrainassa
siihen asti tuntemattoman maaorjuuden sekä
hävitti kasakkain vanhan pääkaupungin Sitsin.
V:sta 1720 oli myöskin ryhdytty toimenpiteihin
ukrainan kieltä vastaan. Kirjojen kielellisessä
asussa ei saanut olla mitään ukrainalaisia
ominaispiirteitä ja ne olivat yleensä kirjoitettavat
niin, „että niissä ei olisi mitään erinäisyyttä
eikä erityistä kielimurretta". Samoin oli Kiovan
hengellisessä akatemiassa opetus tapahtuva
virallisen Venäjän kielellä. Vieläpä kirkoissakin
pappien oli kielletty ääntämästä slaavilaista
kirkkokieltä lounaisvenäläiseen tapaan. Käännekohtana
parempaan oli uudenaikaisen ukrainalaisen
kirjallisuuden syntyminen 1700- ja 1800-luvun
taitteessa, ja 1840-luvulla esiintyvät ukrainalaisen
itsetajunnan ilmaisijana Kostomarov, Kulis ja
varsinkin suuri runoilija Sevtsenko. Heidän
toimintansa koetti Nikolai I:n hallitus 1847 tuhota
ankarilla toimenpiteillä. Valoisampi aika
ukrainalaisten kulttuuripyrinnöille näytti koittavan
Aleksanteri II :n astuessa valtaistuimelle, mutta
v:n 1863 Puolan kapinan synnyttämä mieliala
kohdistui myöskin ukrainalaisuutta vastaan.
Sisäasiainministeri kreivi Valujevin kiertokirjeessä
1863 lausuttiin, että ,,ukrainalaista kansallisuutta
ei ole ollut, ei ole eikä voi olla" sekä kiellettiin
kaikki muu ukrainankielinen kirjallisuus, paitsi
kaunokirjallisuus, jota kuitenkin vaikeutettiin
erinäisillä sensuurimääräyksillä. Muutamat
ukrainalaisen kansatieteen tutkijat, kuten Tsubinskij ja
Jefimov sekä kirjailija Koni^kij karkoitettiin
Pohjois-Venäjälle. V. 1876 suljettiin
Lounais-Venäjän tutkimukselle tärkeä ja hyödyllinen
Venäjän maantieteellisen seuran lounainen osasto
ja säännösteltiin entinen ukrainan kielen käyttö
kirjallisuudessa ja julkisessa elämässä kuuluisalla
käskykirjeellä, joka määräsi että „Venäjän
valtakunnassa ei sallita alkuperäisten teosteu eikä
käännösten painatusta ja julkaisua vähävenäjän
kielellä. Poikkeus tehdään historiallisiin
asiakirjoihin ja muistelmiin sekä
kaunokirjallisuuden tuotteihin nähden, kuitenkin sillä ehdolla,
että historiallisia asiakirjoja painettaessa
noudatetaan alkuperäisten asiakirjain oikeinkirjoitusta.
Niinikään kaunokirjallisuudessa ei saa poiketa
yleisesti hyväksytystä ven. kirjoitustavasta".
Myöskin „vähävenäjänkieliset kaikenlaiset
näytelmäesitykset ja esitelmät sekä sävellyksiin
kuuluvat sanat" kiellettiin. Galitsiassa painettuja
kirjoja ja lehtiä sai tuottaa vain
sensuurihalli-tuksen luvalla. Myöskin ukrainankielisten
sanomalehtien täytyi lakata ilmestymästä. Kun 1877 eräs
kiovalainen oppinut tahtoi julkaista
vähävenäläi-sen kieliopin, niin asianomainen sensuurivirasto
perusteli kieltoansa sanoilla: „Sellaisen kielen
kielioppia, joka on tuomittu olemattomuuteen, ei
voida sallia painattaa". V. 1881 lievennettiin
kieltoja siten, että ukrainalaiset konsertit ja
näytelmäesitykset sallittiin ainoastaan sillä
ehdolla, että samana iltana oli esitettävä myöskin
venäläinen näytelmä, jonka tuli olla ainakin yhtä
pitkä kuin vähävenäläisen, mutta jo 1884
kiellettiin ukrainalaiset näytelmäesitykset Kiovan,
Volynian, Podolian, Tsernigovin ja Pultavan
kuvernementeissa, ja sielläkin missä ne vielä
sallittiin, tuli näytelmien kuvata vain kansan
elämää eikä sivistyneitten oloja ja pyrkimyksiä.
Toisin sanoen, ukrainan kielen käyttö oli
rajoitettava vain talonpoikaiselämän alalle.
Merkillistä on, että edistysmielisetkin venäläiset vain
vähäisessä määrässä osoittivat ymmärtämystä
ukrainalaisten pyrkimyksiä kohtaan. Vieläpä ven.
kirjallisuuskritiikin suuri mestari ja muuten
niin jyrkkä edistysmies V. Belinskij suhtautui
suorastaan vihamielisesti Sevtsenkon
kansallis-kirjalliseen toimintaan. Vv. 1892 ja 1895 entisiä
sensuurimääräyksiä yhä vain kovennettiin.
Olojen pakosta oli ukrainalainen sivistyselämä
v :sta 1863 siirtynyt Lembergiin. Sen
kehityksestä siellä ks. Ukrainan kieli ja
kirjallisuus. Ukrainalaista kulttuuria
kohdanneen vainon seuraukset ovatkin tulleet näkyviin:
pimeys ja köyhyys vallitsee ukrainalaisissa
kuvernementeissa. Luku- ja kirjoitustaidottomia on
noin 3/< koko väestöstä, kun sen sijaan
paraim-missa isovenäläisissä seuduissa analfabeetteja on
vain n. 40%. Koulujen lukumäärä ja
kansansivistys on nyt melkoista alempi kuin
1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Vasta 1906 pääsi
ukrainan kieli pitkällisestä pannamääräyksestään.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
