Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Yhdysvallat
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1719
Yhdysvallat
1727
Ranskan ristiriitaiset siirtomaa-edut veivät
lopulta siihen ratkaisevaan taisteluun, joka alkoi
1754 Ohion erämaissa ja joka, liittyen
Euroopassa käytyyn seitsenvuotiseen sotaan, päättyi
vasta 1763 Pariisin rauhassa. Sodan tuloksena
oli, että Ranska menetti kaikki
Pohjois-Amerii-kassa olevat siirtomaansa. Kun Englannilla oli
sodan johdosta ollut suuria kustannuksia ja se
sitäpaitsi aikoi siirtokunnissa pitää suurta
sotajoukkoa, katsoi se oikeudenmukaiseksi, että
siirtokunnat ottivat osaa tästä johtuvan verotaakan
kantamiseen. Jo 1764 Englannin parlamentti
määräsi tuontitullin useille Ameriikassa käytetyille
kulutustavaroille, ja 1765 säädettiin leimavero.
Ameriikkalaiset olivat jo tätä ennen julkisesti
esittäneet sen periaatteen, että heitä ei voitu
verottaa ilman heidän omaa suostumustansa, ja
leimavero kohtasi jyrkkää vastustusta. M. m. New
Yorkiin kokoontunut useimpain siirtokuntien
valtuutettujen kongressi julisti
leimaveroasetuk-sen laittomaksi ja vaati kuninkaalle ja
parlamentille osoittamassaan kirjoituksessa siirtokuntien
itseverotusoikeuden tunnustamista.
Leimaveroase-tusta ei tämän vastustuksen johdosta voitu panna
toimeen, ja maalisk. 1766 parlamentti itse kumosi
sen, mutta antoi samalla julistuksen, jossa se
piti kiinni siitä periaatteesta, että sillä oli oikeus
verottaa siirtokuntain asukkaita. V. 1767 se
hyväksyikin uuden tullilain, jonka mukaan
Ame-riikkaan tuodusta paperista, lasista, lyijystä,
maalarinväreistä ja teestä oli kannettava tulleja.
Tämä laki herätti samanlaista vastustusta kuin
leima-asetus, minkä vuoksi mainituista tulleista
lakkautettiin 1770 muut paitsi teestä
suoritettava, ja tämäkin alennettiin hyvin pieneksi. Siitä
huolimatta ameriikkalaiset pysyivät jyrkällä
kannallaan. Muodostui salaisia seuroja, joissa
ryhdyttiin valmistamaan vakavaa vastarintaa,
perustettiin yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat
olemaan juomatta teetä tai ostamatta engl.
tavaroita. Mieltenkiihko kasvoi yhä, ja kun
Bostoniin 1773 saapui teellä lastattuja laivoja, lähti
jouluk. 28 p. joukko intiaaneiksi puettuja miehiä
laivoille ja viskasi suuren osan lastista mereen.
Hallitus määräsi nyt Bostonin sataman
suljettavaksi ja ryhtyi omin valloin muuttamaan
Massachusettsin siirtokunnan oikeuksia. Nämä
toimenpiteet herättivät suunnatonta suuttumusta ja
saivat siirtomaalaiset huomaamaan, että heidän
täytyi liittyä lähemmin yhteen oikeuksiensa
puolustamiseksi. Syysk. 1774 kokoontui
Philadelphiaan ensimäinen yhteinen kongressi, johon
12 siirtokuntaa oli lähettänyt valtuutettuja.
Tämä kokous laati julistuksen siirtokuntien
oikeuksista ja vaati erinäisten Englannin
parlamentin päätösten kumoamista uhaten muuten
lakkauttaa kaiken kauppayhteyden emämaan
kanssa. Samalla ryhdyttiin varustautumaan
sotaan, mikä olikin välttämätöntä, sillä Englanti
pysyi taipumattomana. Ensimäinen verinen
yhteentörmäys sattui 19 p. huhtik. 1775 lähellä
Lexingtonia.
P o h j o i s-A meriikan vapaussota
(1775-83). Siirtokuntain sotavoimain
ylipäälliköksi valittiin Yrjö Washington (ks. t.).
Tällä oli aluksi voitettavana suuria vaikeuksia.
Ameriikkalaiset sotamiehet olivat enimmäkseen
harjaantumatonta, kuriin tottumatonta
nosto-väkeä, jolta puuttui usein aseita, ampuma- ja |
ruokavaioja ja jota oli vaikea pitää koossa, kun
vihollisella sensijaan oli harjaantuneita, osaksi
saksalaisista sotureista muodostettuja joukkoja.
Sotaa käytiin ensin Bostonin ympärystössä.
Ameriikkalaisilla oli menestystä Bunkershillin
taistelussa (kesäk. 1775), ja maalisk. 1776
englantilaisten täytyi lähteä Bostonista, mutta Howen
johtamat englantilaiset saivat pian paljon
lisäväkeä, minkä vuoksi Washingtonin täytyi syysk.
heittää viholliselle New York ja vetäytyä
Delawaren toiselle puolelle. Vähää ennen, 4 p. heinäk.
1776, kongressi oli julistanut siirtokunnat
itsenäisiksi, mutta niiden asema näytti varsin
toivottomalta. Washington koetti ylläpitää
maan-miehissään rohkeutta, kulki jälleen Delawaren
toiselle puolelle ja voitti englantilaiset jouluk. 1776
Trentonin tienoilla ja tammik. 1777 Princetonin
lähellä. Syksymmällä viimemainittuna vuonna
hän kahdesti joutui tappiolle Pennsylvanian
puolella, mutta nämä tappiot korvasi täydellisesti se
menestys, minkä ameriikkalaiset samaan aikaan
saavuttivat Hudson-joella, missä engl. sotajoukko
(3,500 miestä) pakotettiin lokak. 1777
antautumaan Saratogan lähellä. Tämä voitto vaikutti
ratkaisevasti sodan kulkuun. Se vahvisti
ame-riikkalaisten itseluottamusta ja tuotti heille
mahtavaa apua. Ranska, jonne Benjamin Franklin
oli lähetetty ystävyyttä hieromaan, teki helmik.
1778 liiton siirtokuntien kanssa, ja tähän
sopimukseen yhtyi myöhemmin (huhtik. 1779)
myöskin Espanja. Sota jatkui vaihtelevalla
menestyksellä. Englantilaiset alkoivat käydä sotaa
myöskin eteläisissä maakunnissa, missä heidän
päällikkönsä Clinton ja Cornwallis 1779-80
saavuttivat menestystä. Mutta heinäk. 1780 saapui
kenraali Rochambeau mukanaan ransk.
apujoukko, ja yhdessä hänen kanssaan Washington
syksyllä 1781 sulki Cornwallisin Yorktowniin,
missä hänen lokak. sam. v. täytyi antautua. Tämä
tapaus joudutti sodan päättymistä. Valmistava
rauliasopimus tehtiin 30 p. marrask. 1782 ja
lopullinen rauha allekirjoitettiin 3 p. syysk. 1783
Pariisissa. Englanti tunnusti siirtokuntien
itsenäisyyden ja myönsi niille edullisen rajan
Kanadan puolella, samalla kuin ne saivat
mahdollisuuden vapaasti levittää aluettaan länteenpäin.
Vapaussodan jälkeen olivat siirtokuntien olot
monessa suhteessa sekavat. Sisäiset riidat ja
yhteistunnon puute uhkasivat saattaa äsken
saavutetun itsenäisyyden vaaranalaiseksi. Sodan
aikana olivat siirtokunnat tosin keskinäisellä
sopimuksella yhtyneet liitoksi, mutta tämä oli
hyvin höllä ja tarkoitettu vain yhteistä
puolustusta varten; liiton yhteisellä elimellä,
kongressilla, oli hyvin vähän todellista valtaa,
ennenkaikkea siltä puuttui verotusoikeus. Jo 1783
ehdotti J. Adams valtiosäännön muuttamista,
mutta vasta 1787 eri valtioiden edustajista
muodostettu konventti kokoontui Philadelphiaan
neuvottelemaan asiasta. Pitkällisten riitojen jälkeen,
joissa lujaa keskusvaltaa ja keskitystä vaativat
„federalistit" ja valtioiden itsenäisyyttä
kannattavat „republikaanit" olivat vastakkain, saatiin
vihdoin aikaan se valtiosääntö, joka muutamilla
lisäyksillä on ollut voimassa nykyaikaan asti. Se
astui voimaan 4 p. maalisk. 1789, mutta vasta
huhtik. valittiin liittotasavallan ensimäiseksi
presidentiksi Yrjö Washington. Tämän
kahtena presidenttikautena (1789-97) hallinto ja
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
