Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Äännemukaus ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1929
Äännemukaus—Äänneoppi
1930
tävä vastakohdiksi, kuin ne aikaisemmin
käsitettiin (vrt. Äänteenmuutos). Mutta
tutkimusmenetelmä, joka ei noudata
nuorgrammaattisen opin yleisiä suuntaviivoja, on helposti
jäänyt liian vähän vakuuttavaksi tai eksynyt harha
poluille.
Mitä tulee kysymyksen teoreettisen puolen
arvosteluun, on tässä kohdin tuottanut
sekaannusta se seikka, että „ii." termiä on käytetty
eriävissä merkityksissä. Niinkuin erittäin A.
No-reen on huomauttanut, käytetään sitä kolmessa
eri merkityksessä: 1) ilmaisemaan
kausaali-yhteyttä äännemateriaalin määrätyn laadun ja
tämän välttämättömän seurauksen välillä (s. o.
„ä:ia" sanan varsinaisessa merkityksessä);
2) merkitsemään tutkijan antamaa
siiännön-omai>esti tapahtuneen äänteenmuutoksen ehtojen
ja tuloksen muodostelua eli formuleerausta, n. s.
äännesääntöä 1. äännekaavaa, sekä
3) sääunönomaisesti tapahtunutta
äänteenmuutosta (äänteensiirrosta,
äänteen s i | a u s t a) itseään. On selvää, ettei
viimeksimainittu lausumatapa (kun sanotaan esim.
..äännelaki ti > si") ole puolustettavissa, vaan on
sen sijaan sanottava „säännönomainen
äänteenmuutos" („äänteensiirros", „äänteensijaus", riippuen
katsantotavasta, vrt. Äänteenmuutos).
Myöskään ..äännesäännön" tai „äännekaavan"
sijasta käytettäväksi ei ä:n nimitys ole paikallaan,
eikä tietenkään voitane edes keskustella
äännesään-töjen tai iiiinnekaavojen periaatteellisesta
poik-keuksettomuudesta; niiden pätevyys tietysti
riippuu siitä, kuinka tarkoin tutkijan on onnistunut
saada selville ja muotoon pukea kaikki ne eri ehdot,
joiden vallitessa äänteenmuutos on tapahtunut, ja
tämä tietysti on vaikeasti toteutettavissa, koska
on vaikea saada kootuiksi kai kki asiaan
kuuluvat tapaukset ja ne oikein eritellä. Mitä
vihdoin tulee ,,ä:iin" sanan varsinaisessa
merkityksessä, niin on tietenkin kieltämätöntä, että
kielen alalla, niinkuin kaikilla muillakin elämän
aloilla, vallitsee poikkeukseton
kausaliteetti, syyn ja seurauksen välttämätön yhteys.
Siitä voidaan kiistellä, onko niitä lakeja, jotka
määräävät äänteellisten tapahtumien kulun,
nimitettävä „ä:eiksi", vai onko niille annettava
toinen nimi. ..Äännesääntöjen" ja „iiännekaavojen"
tulisi tietenkin olla „ä:ien" muodosteluina 1.
for-muleerauksina, mutta niinkuin äännesäännöt ja
äännekaavat tavallisesti ovat muodostetut, ne
ainoastaan toteavat säännönmukaisesti
tapahtuneen äänteenmuutoksen näkyvät ehdot ja
tuloksen, mutta tämmöisestä muodostelusta eivät
yleensä näy itse ne 1 a i t, jotka muutoksen ovat
vaikuttaneet. Saattaa olla kysymyksenalaista,
onko asianomainen äänteenmuutos ensinkään
johtunut vain yhdestä ainoasta „ä:sta". Koska useat
äänteenmuutokset ovat suoritetut asteettaisen
muutoksen tietä, niin kysytään, onko katsottava
sama n lain saaneen aikaan koko muutoksen,
vai onko puhuttava ä:sta ainoastaan, kun on
puhe kustakin minimaalisesta siirroksesta
erikseen. Mutta edelleen saatetaan kysyä, onko
tällöinkään oikein yhdistää kaikki muutokseen
vaikuttavat eri puolet yhteen ainoaan „ä:iin", vai
onko toisistaan erotettava vaikuttavat akustiset
lait, artikulatsionilait (fysiologiset lait),
psyko-fyysilliset ja psyykilliset sekä vihdoin
sosiologiset lait. Kysymys „ä:eista" tulee täteif sangen
monimutkaiseksi, ja varovaisinta saattaa olla
tätä nimeä säästäen käyttää — ilman sitä
nimitystä voidaan varsin hyvin tulla toimeen
nykyaikaisessa metodillisessa tutkimuksessa
(käyttämällä yllä esitettyjä nimityksiä merkityksissä 2.
ja 3., joissa yllä mainittiin ä. termiä
käytettävän). Mutta lakien — tietysti käsitteensä
mukaan poikkeuksettomien — olemassaoloa
kielenelämän alalla ei voida kieltää. Samalla kuin
niiden löytäminen ja selvittäminen on oleva
kielitieteen äärimäisiä tehtäviä — joiden
suorittamisessa kielitiede kaipaa erinäisten muiden
tieteiden apua —, samalla tietoisuus lakien
vallitse-misesta tällä alalla asettaa tutkijalle
vaatimuksen, joka on huomioon otettava sekä
äännesään-töjä muodostettaessa että näennäisiä
,,poikkeuksia" selitettäessä, vrt. pitkin matkaa
Äänteenmuutos, Äännevaihtelu. [Kirjallisuutta
ks. Äänteenmuutos; lisäksi A. Leskien,
„Die Deelination im Slavischen und
Germa-uisehen" (1876); H. Osthoff, „Das physiologische
und psychologisehe Moment in der sprachlichen
Formenbildung" (1879) ; B. Delbriick, „Einleitung
in das Sprachstudium" (l:nen pain. 1880);
Fr. Misteli, „Lautgesetz und Analogie" (1880) ;
N. Kruszewski, ,,Ocerk nauki o jazyke" (1883,
saks. ,,Prinzipien der Sprachentvviekelung"
1884-87) ; G. Curtius, „Zur Kritik der neuesten
Sprachforschung" (1885) ; H. Sehuchardt, „t)ber
die Lautgesetze" (1885) ; K. Nyrop,
..Adjektiver-nes Konsbojning i de romanske Sprog" (1886);
O. Jespersen, „Til spergsmaalet om lydlove" (1887,
saks. „Zur Lautgesetzfrage", 1887); E. N. Setälä,
,,Nykyaikuisen kielentutkimuksen periaatteista"
(1891); F. Bechtel, „Die Hauptprobleme der
indogermanischen Lautlehre seit Schleicher"
(18921; O. Bremer, „Deutsche Phonetik" (1893);
A. Wallensköld, ,,Zur Klärung der
Lautgesetzfrage" (1895); B. Delbriick, „Grundfragen der
Sprachforschung" (1901) ; V. Thomsen,
,,Sprog-videnskabens historie" (1902) ; O. Jespersen,
,,Plionetische Grundfragen" (1904). Laajan
kirjallisuusluettelon julkaisee E. Wechssler, „Giebt
es Lautgesetze?" (1900).] E. N. S.
Äännemukaus ks. Ä ä n t e e n m u k a u s,
A ä n t i ö n m u k a u s.
Äänneoppi eli fonologia (ks. t.) on se
kieliopin osa, joka esittää kielen äänneainesta
(ks. Kielioppi). Se eroaa fonetiikasta
eli äännetieteestä siinä, että fonetiikka,
joka on tiede kielen (puheen)
luonnontieteellisistä edellytyksistä, tutkii ja esittää kielen
äänneainesta luonnonilmiönä, jota vastoin
äänneoppi tutkii ja esittää kielen äänneainesta
yhtenä puolena inhimillisiä mielikuvia ja
ajatuksia ilmoittavaa puhetta. Äänneoppi saattaa olla
1) deskriptiivistä eli kuvailevaa
(toteavaa), joka tekee selkoa äänneaineksen
tosiasiallisesta laadusta ottamatta huomioon sen alkuperää,
taikka 2) historiallista
(liistoriallis-geneettistä) äänneop|>ia eli äännehistoriaa,
joka tutkii ja esittää kielen äänteiden ja
äänne-yhtymäin (foneemien) historiallista kehitystä
tutkittavan kielen säilyneistä tai vertailevalla
tutkimuksella selville saatavista vanhemmista
muodoista myöhempiin tai nykyisiin muotoihin
saakka. Huomattava on, ettei äännehistoria
oikeastaan ole itse äänteiden historiaa, sillä
äänteet eivät semmoisinaan elä yli sen ajankoh-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
